Sosialidemokraattista kunnallispolitiikkaa Tampereella

Jos kansalaissodan aloittaminen olisi ollut tamperelaisesta työväestä ja työväenliikkeestä kiinni, olisi se luultavasti jäänyt aloittamatta. Punaisen valtuuskunnan aikanakin alkuvuonna 1918 oli tilanne Tampereella kohtuullisen rauhallinen. Heikki Ylikangas kertoo kirjassaan Tie Tampereelle pahamaineisesta Suinulan verilöylystä, että tamperelaiset punakaartilaiset olivat jo saaneet Teknillisen opiston valkoiset antautumaan, kun turkulaiset punaiset tulivat paikalle ja alkoivat teloittaa vakeja. Kerrotaan että tamperelaiset punaiset saivat ampumisen loppumaan vasta kun uhkasivat kohdistaa tulen turkulaisia punaisia kohti.

Enemmistö äänistä ja paikoista

Heti kohta verisen Tampereen valtauksen jälkeen vakiintui poliittinen tilanne Tampereella. Äänestysvilkkaus kunnallisvaaleissa pysyi koko kuvatun ajankohdan matalampana kuin eduskuntavaaleissa, mihin saattoi olla syynä se, että valtuuston voimasuhteet tuntuivat pysyvän muuttumattomina vuodesta toiseen tapahtui mitä tahansa. Paikkajako porvarien ja sosialidemokraattien välillä ei monissa vaaleissa muuttunut yhtään. Ihmisille oli selvää, mitä puoluetta tuli äänestää. Ainoastaan henkilöt, jotka puolueita edustivat vaihtuivat jonkin verran. Aivan kansalaissodan jälkeen valittiin nimittäin kaupunginvaltuustoon paljon uusia kasvoja, mutta kun muutama vuosi oli kulunut, alkoivat jo kansalaissotaa edeltäviltä vuosilta tutut toverit ilmaantua takaisin päättäviin elimiin.

Vakiintunut äänestyskäyttäytyminen toi vakautta ja varmuutta kaupungin poliittiseen toimintaan. Tiedettiin missä vastapuoli seisoi ja osattiin kunnioittaa toisen mielipidettä. Usein valtuustoon ei edes tuotu pahimpia kiistakysymyksiä, koska osattiin jo ennalta laskea millä ehdotuksella oli mahdollisuuksia mennä läpi.

Sosialidemokraattien piirikokous Tampereella toukokuussa 1932. Kuva: Aamulehti 29.5.1932, Tampereeen museoiden kuva-arkisto.

Sosialidemokraateilla oli enemmistö kaupunginvaltuustossa heti ensimmäisistä yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvista kunnallisvaaleista lähtien. Ehdotonta enemmistöä ei sentään saatu, koska myös porvarillisen puolen äänestäjät olivat pysyviä. Vaikka kiistat kommunistien kanssa ammattiyhdistysliikkeessä 1920-luvulla olivat olleet kovat, siirtyivät kommunistien äänestäjät lähes yhtenä miehenä sosialidemokraattisen listan äänestäjiksi, kun kommunistien julkinen toiminta vuonna 1930 määrättiin laittomaksi. Toivo ehdottoman enemmistön saamisesta valtuustoon heräsi vuoden 1937 Harjun alueen liitoksen jälkeen. Pispalan työväki äänestikin tamperelaisia sosialidemokraatteja ja sosialidemokraatit saivat kolme neljästä alueen äänestä ja viisi kuudesta alueen valtuustopaikasta, mutta liitosalueen porvarit perustivat myös oman listansa ja niinpä sosialidemokraattien ehdoton enemmistö jäi yhden valtuustopaikan päähän.

Vaikka työväki äänesti takuuvarmasti vasemmistoa, ei vasemmiston voima-asema muodostunut niin suureksi kuin voisi luulla. Sosialidemokraattinen valtuustoryhmä ei ollut nimittäin aivan yhtenäinen. Puolueen täytyi erityisesti tähdentää sitä, että jos 2/3 ryhmästä olijonkin päätöksen takana, tuli vähemmistöön jääneiden äänestää enemmistön mukana.

Myös kaupungin johto oli jaettu voimasuhteiden mukaan. Kaupunginvaltuuston puheenjohtajan paikka kuului sosialidemokraateille. Periaatteessa varapuheenjohtajakin valittiin enemmistövaaleilla, mutta tässä kohdin noudatettiin kohtuusnäkökohtaa ja paikka kuuluikin yleensä porvareille. Tampereella kaupunginjohtajien lukumääräksi päätettiin kolme juuri kaupungin pysyvien voimasuhteiden takia. Näin sosialidemokraatit saivat kaksi kaupunginjohtajaa ja porvarilliset ryhmät valitsivat keskuudestaan yhden. Porvarillisesta apulaiskaupunginjohtajasta oli usein hyötyä myös sosialidemokraateille. Kun esimerkiksi vietettiin suojeluskunnan Tampereen valtauksen muistojuhlia tai paljastettiin sosialidemokraattien enemmistön vastustamia patsaita, saattoi kaupunginjohtaja joutua yllättäen matkoille ja niinpä porvarillinen apulaiskaupunginjohtaja astui ruoriin.

Kunnallisen keskustoimiston malliohjesäännössä esitettiin, että kaupunginjohtajalla tulisi olla yliopistotutkinto. Tämä ei tietysti tullut kysymykseenkään kaupungissa, jossa sosialidemokraatit keräsivät kaksi kolmesta äänestä, vaikka porvarilliset malliohjesääntöä kannattivatkin. Porvarillisella puolella olisi ollut tarjota monta sopivaa akateemisen koulutuksen saanutta miestä kaupunginjohtajiksi, sosialidemokraateilla ei. Olihan vasemmistolaisista kaupunginhallituksen jäsenistä enemmistö työmiehiä. Sosialidemokraatit valitsivat myös ensimmäisenä ja pitkään ainoana poliittisena ryhmänä kaupunginhallitukseen naisen, kutoja Jenny Matinahon vuonna 1939.