etusivu
info
haku
muistatko?

VALTA 1918-40

KIRKKO
Teksti Sami Uusi-Rauva

"Suuri, eloisa ja toimelias seurakuntaväen piiri"

Tausta nuorkirkollisuudessa

Tampereesta tuli hiippakuntakaupunki, kun joulukuun alussa 1923 tuomiokapituli siirrettiin Porvoosta Tampereelle. Näin vuonna 1920 Porvoon hiippakunnan piispaksi valitusta kirkkohistorioitsija Jaakko Gummeruksesta tuli Tampereen hiippakunnan ensimmäinen piispa ja Tampereen seurakunnan ensimmäisenä kirkkoherrana vuonna 1905 aloittaneesta Waldemar Wallista tuomiorovasti. Sairasteleva Walli ei kuitenkaan kyennyt enää juuri hoitamaan virkaansa. Hänen kuoltuaan tammikuussa 1925 valittiin runsaan vuoden kuluessa uudeksi kirkkoherraksi ja tuomiorovastiksi kappalaisena ja tuomiokapitulin asessorina toiminut K. H. Seppälä.

Piispan vihkiminen

Tampereen hiippakunnan toinen piispa Aleksi Lehtonen vihitään virkaansa 1934. Kuva: Aamulehti 10.6.1935, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Pari vuotta Tampereelle tulonsa jälkeen piispa Gummerus tarkasteli Tampereen seurakuntaelämää katsoen, että sille loi leimansa "suuri, eloisa ja toimelias seurakuntaväen piiri". Seurakuntatietoisuus oli hänen mukaansa piirin keskuudessa korkea, eikä lahkoilla ollut suurta merkitystä. Eri vaikutukset enemmänkin sekoittuivat toisiinsa, joskin keskeinen merkitys oli painotuksiltaan evankelisella "lähetyskristillisyydellä", arvioi Gummerus mutta huomautti, että nuorten pappien toimesta lisäsi kannatustaan 1920-luvun kuluessa myös "nuorkirkollinen" kristillinen nuorisoliike.

Arviollaan Gummerus viestitti kansankirkkoajattelun voivan hyvin Tampereella. Sitä vuosisadan alussa ajaneet nuorkirkolliset olivat pyrkineet luomaan kirkosta koko kansan kristillisestä kasvatuksesta vastaavan yhteisön. Kirkko- ja seurakuntatietoisuutta kohottamalla oli ollut tarkoitus koota kristilliset voimat, lujittaa niiden yhteyttä ja samalla aktivoida tunnustavat kristityt tehokkaaseen kasvatustyöhön. Tämä oli koettu tärkeäksi, jottei laajeneva uskonnonvapaus loisi hajaannusta. Yhdistyksen roolia korostavan individualismin sijaan oli ollut aika julistaa seurakuntayhteisöjen varassa toimivan kirkon ensisijaisuutta. Samalla oli nähty, että kirkon tuli puolestaan reagoida yhteiskunnalliseen todellisuuteen, ottaa huomioon uudet tarpeet ja näkemykset. Eli yhdistyksissä tapahtunut kristillinen toiminta oli haluttu liittää seurakuntaan, mikä ei ollut suinkaan yksinkertaista.

Hajaantunut uskonnollisuus

Tampereellakin toimi vielä 1920- ja 1930-luvuilla hyvin monenlaisia yhdistyksiä ja ryhmittymiä, sillä kristinuskon sanoma oli innoittanut ja velvoittanut eri tavoin suuntautuvia ihmisiä. Perinteisistä herätysliikkeistä varsinkin evankeliset olivat aktiivisia. Luterilaisen evankeliumiyhdistyksen Tampereen piiri oli rakentanut rukoushuoneen ja lisäksi sillä oli kaupungissa nuorisoliitto. Myös heränneillä ja sekä nuorilla että vanhoilla laestadiolaisilla oli omaa toimintaa. Lukuisat ihmiset olivat mukana erityisiin työmuotoihin keskittyneiden yhdistysten muiden muassa Kaupunkilähetyksen, Tampereen Lähetysyhdistyksen, NMKY:n ja NNKY:n sekä ruotsinkielistä nuorisotyötä tekevän De Ungas Kristliga Föreningenin työssä. Nuorisotyöhön halusivat lisäksi ottaa osaa niin Lähetysyhdistyksen jäsenet, tukemalla Lähetyksen Nuoret -nimisen alayhdistyksen toimintaa, kuin monet kristillis-sosiaalista työtä tekeviin yhdistyksiin, kuten Tampereen kristilliseen työväenyhdistykseen, Kristillisen työläisnuorison liittoon sekä Valkonauhaan, kuuluvat kaupunkilaiset. Edelleen tamperelaiset tukivat kaupungissa toimivia tiettyjen työmuotojen edistämiseen keskittyneitä valtakunnallisia seuroja mm. Merimieslähetysseuraa ja Suomen kirkon sisälähetysseuraa.

Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksesta eroaviin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuului Tampereella vain vähän väkeä. Kaupungin kreikkalaiskatolisia paimensi Hämeenlinnan seurakunnan pappi. Metodistit, babtistit, vapaakirkolliset ja niin sanotut pätiäläiset (Vapaa ev.lut. seurakunta) olivat rekiteröityneet omiksi seurakunnikseen. Järjestäytyneitä olivat lisäksi adventistit, helluntailaiset ja Vapaan evankelisen sisälähetyksen kannattajat eli skutnabbilaiset, jotka yleensä erosivat kirkosta mutta eivät rekisteröityneet omaksi uskonnolliseksi yhdyskunnakseen. Pieni määrä innostuneita kuulijoita oli Tampereella myös Raamatuntutkijain seuralla eli Jehovan todistajilla sekä teosofisella liikkeellä.

Hajaannusta vastaan

Tampereen evankelis-luterilaiset kirkolliset vaikuttajat halusivat 1920- ja 1930-luvuilla kehittää kaupunkia uskonnollisessa suhteessa ennen muuta eheänä kokonaisuutena. Tämä näkyi kannanotoissa ja ratkaisuissa, joilla seurakunnan alueellisen ja väestöllisen kasvun edellyttämiä järjestelyjä hoidettiin. Vuoden 1919 alusta Tampereen seurakuntaan liitettiin Järvensivun ja Hatanpään alueet. Niiden kirkollisen ja sielunhoidollisen tilanteen hoitamisen seurakunta oli vuonna 1917 antamassaan lausunnossa katsonut edellyttävän itsenäisen seurakunnan luomista. Samassa yhteydessä oli nähty tarve jakaa oma 46 000 hengen seurakunta lähitulevaisuudessa.

Tammikuussa 1919 jakoa ei ryhdytty toteuttamaan mutta seurakuntayhteyttä haluttiin uudella alueella voimistaa. Niinpä kirkkoneuvosto päätti asettaa uuden kappalaisen viran. Valittua kappalaista kehotettiin asettumaan asumaan Viinikkaan ja perustamaan ensi töikseen seurakuntapiirin. Oma seurakuntapiiri oli myös viidellä muulla kappalaisella sekä kirkkoherralla. Seurakuntapiiri-ideaa voi pitää nuorkirkollisen kansankirkkoajattelun vanhan piirijaon pohjalle synnyttämänä toimintamallina.

Tampereen seurakunta oli nimittäin jo 1890-luvun lopulla jaettu piireihin tarkoituksena yksityisen sielunhoidon ja siveellisen elämän parantaminen. Tuolloin jokaiseen neljään piiriin oli esimiehenä toimivan papin avuksi päädytty asettamaan kolme kirkkoneuvoston jäsentä ja jokaiseen neljään piirin osaan kuhunkin yksi mies- ja yksi naisvanhin. Piirijakoa oli tehostettu 1900-luvun ensimmäisinä vuosina, sillä 10 000 henkeä yhden papin valvottavana oli liikaa. Uusien kappalaisenvirkojen johdosta oli seurakunta vuonna 1904 ollut mahdollista jakaa kuuteen piiriin.

Viinikan piiri muodotui kuitenkin jo aivan eri pohjalta syksyllä 1919. Alueelle ensimmäisten joukossa muuttaneet naiset olivat omaehtoisesti vuonna 1917 aloittaneeet viikottaiset tapaamiset. Oli syntynyt pienimuotoista avustustoimintaa tekevä ompeluseura, jonka tapaamisissa luettiin, laulettiin ja juotiin kahvia. Seurakuntapiiri oli nuorkirkollisen ajattelun hengessä luontevinta luoda sinne, missä jo oli aktiivien yhteistoimintaa. Niinpä ompeluseurasta tuli seurakuntapiiri, ja alueen pastori alkoi pitää hartauspuheita piirin kokoontuessa jäsentensä kodeissa.

Seurakuntatietoisuutta suuressa koossa

Loppuvuodesta 1920 Tampereen seurakunnan kirkkoneuvosto sitoutui edelleen piiritoiminnan kehittämiseen. Samalla K. H. Seppälä toi esiin yhdistystoiminnan roolia. Hänen mukaansa yhdistysten verrattain virkeä työ ylläpiti seurakunnan kokonaisuutta sekä näin poisti suuruudesta aiheutuvia haittoja. Verotuksellisesti katsoen suuruus nähtiin kirkkoneuvostossa puolestaan selvänä etuna, koska siten taakka jakautui tasaisemmin.

Kirkkoneuvoston jakoasiaa pohtimaan asettama toimikunta korosti tarvetta luoda ennen kaikkea tehokkaampaa, koteja ja yksilöjä läheltä koskettavaa, toimintaa, jotta olisi edellytykset "todelliselle seurakuntaelämälle". Ratkaisuna se näki kirkkojen sijoittamisen eri puolille seurakuntaa, seurakuntapiirit sekä muut kristilliset toimintaharrastukset ja yhdistykset. Tärkeimpinä seurakunnan jakamista puolustavina konkreettisina seikkoina toimikunta piti pitkää matkaa uusilta Hatanpään alueilta Tampereen kirkkoihin sekä kaksikielisyyttä, joka oli vaikeuttanut pappien saamista kaupunkiin.

Seurakunnan kielellinen jako nähtiinkin Tampereella varsin yksimielisesti tarpeellisena mutta alueellisesta jaosta esitettiin erilaisia näkemyksiä. Kirkkoherra Walli olisi ollut valmis suhteellisen pitkälle menevään jakoon. K. H. Seppälä sen sijaan jarrutteli. Hänen mukaansa suuressa seurakunnassa oli mahdollisuus suunnitelmallisempaan, yhtenäisempään ja suurpiirteisempään kirkollisten asioiden hoitoon kuin pienessä. Tämä oli mahdollista, kun seurakunta oli alueeltaan sopivan kokoinen, "väestönsä laadulta kutakuinkin samanmukainen", ja kun sillä oli "tarpeellinen määrä työkuntoisia pappeja, asianmukaisia seurakuntataloja, diakooneja ja diakonissoja".

Kielellinen jako toteutui, kun kaupunkiin valtioneuvoston päätöksellä 4.2.1926 muodostettiin Tammerfors svenska församling. Uuden ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra sai samalla vastuulleen noin 800 tamperelaista. Vanhaa kirkkoa ei kuitenkaan haluttu luovuttaa yksinomaan ruotsinkielisten käyttöön ja muutenkin omaisuuden jaolta vältyttiin, kun uusi seurakunta jatkoi yhteistaloudessa suomenkielisen seurakunnan kanssa.

eloisa
koski 1918-1940 kaupunki 1918-1940 työ 1918-1940 arki 1918-1940 liikkuminen 1918-1940 kulttuuri 1918-1940 valta lyhyesti Valta 1940-1960 Valta 1900-1918 valta 1870-1900