etusivu
info
haku
muistatko?

VALTA 1918-40

KIRKKO
Teksti Sami Uusi-Rauva

"Suuri, eloisa ja toimelias seurakuntaväen piiri"

Työkeskus Viinikkaan

Hatanpään alueelle syntyneen ongelman ratkaisuksi jakoasiaa miettinyt toimikunta esitti niin sanotun pikkukirkon rakentamista. Tämä tarkoitti rakennusta, joka "jo alusta pitäen suunniteltaisiin sellaiseksi, että se soveltuisi nykyaikaisen seurakuntatyön työkeskukseksi". Niinpä ryhdyttiin selvittämään seurakuntatalon rakentamista Viinikkaan. Kaupunki ei kuitenkaan ollut valmis luovuttamaan seurakunnalle maa-aluetta esikaupungin korkeimmalta kohdalta. Täten seurakunta päätti anoa aluetta kirkkoa ja sen yhteyteen rakennettavaa seurakuntataloa varten, jolloin asia voitiin hoitaa pakkolunastuksella. Valtioneuvoston valtuuttama pakkolunastus toteutui vuonna 1926.

Kirkkovaltuusto asetti rakennuslautakunnan, jonka jäseneksi tuli muiden muassa piispa Jaakko Gummerus. Lautakunta tutki ratkaisumalleja, joita "pikkukirkko- ja seurakuntataloaatteeseen" liittyen oli toteutettu muissa pohjoismaissa ja protestanttisessa Saksassa. Se esitti yleisin arkkitehtikilpailun järjestämistä. Kirkon ja seurakuntasalin lisäksi tuli ottaa huomioon muiden muassa "2 kerhohuonetta, poikien työskentely- ja leikkisali, kappalaisen asunto sekä diakonissan ja vahtimestarin huoneet". Vaikka pikkukirkoissa ei yleensä ollut tornia, esitti lautakunta sellaisen rakentamista rakennustaiteellisen arvon ja kaupunginosan yleisen ilmeen vuoksi.

Kilpailusta tuli korkeatasoinen. Alvar Aalto jäi toiseksi ja sen voitti arkkitehti Yrjö Vaskisen yksinkertaiseksi, eheäksi ja kiinteäksi luonnehdittu ehdotus. Rakentamista ei kuitenkaan voitu aloittaa vuonna 1928, koska hintataso kaupungissa oli ylikuumentunut ja sekä materiaaleista että työvoimasta oli pulaa. Keskustelua herätti myös kalliin ehdotuksen soveltuvuus pikkukirkkoaatteeseen. Tilanne muuttui kuitenkin varsin pian taloudellisen lamakauden alettua. Vuoden 1930 alussa Tampereen kaupungin työttömyyslautakunta toivoi töiden käynnistämistä työttömyyden lieventämiseksi. Kesän alussa pitämässään kokouksessa kirkkovaltuusto päättikin aikaistaa hanketta vuodella. Rakentaminen alkoi ja kirkko valmistui vajaan kahden vuoden kuluttua. Piispa Gummerus vihki sen toukokuun 29. päivänä 1932.

Setlementtityö kirkkoon

Jaakko Gummerus näki Viinikan uudessa kirkossa mahdollisuuden toteuttaa pitkään ajamaansa seurakunnallista setlementtityötä. Englannissa syntyneestä setlementtiajatuksesta hän oli löytänyt välineen kirkollisen työn kehittämiseen modernisoituvassa maassa. Setlementtitoiminta tarkoitti konkreettisesti sivistystilaisuuksien ja virkistyskeinojen järjestämistä sekä viihtyisyyden lisäämistä köyhälistökortteleissa. Yleisesti pyrkimyksenä oli väestön hyvinvoinnin edistäminen. Työ oli aloitettu Itä-Lontoossa 1880-luvulla hankkimalla talo setlementiksi eli "siitokunnaksi" niille, etupäässä yliopistojen opiskelijoille, jotka muuttivat köyhän kansan keskelle asumaan opettaakseen ja myös oppiakseen. Työtapa oli alkanut levitä, ja jo varhain oli syntynyt eri uskontokuntien yhteyteen erityisiä kirkollisia setlementtejä. Niihin tutustui Gummeruksen kehotuksesta 1910-luvun alussa merimiespastori Sigfrid Sirenius, josta tuli suomalaisen setlementtiliikkeen uranuurtaja.

Suomalainen liike järjestäytyi vuonna 1918 Teollisuusseutujen Evankelioimisseuraksi puheenjohtajanaan Jaakko Gummerus. Alusta lähtien seura panosti myös Tampereeseen. Kaupungissa pidettiin pääsiäisen aikaan, työläisten ollessa lomalla, kristillis-sosiaaliset esitelmäpäivät. Vuosittain toistuvan tapahtuman yhteydessä tuotiin esiin ajatus setlementin perustamisesta Tampereelle. Keskusteluihin osallistuneet kaupunkilaiset pitivät kuitenkin järjestötoimintaa riittävän monipuolisena. Erityistä tarvetta ei nähty kunnes etenkin poliittisen tilanteen kiristyttyä vuonna 1929 jouduttiin uskonnollinen toiminta nopeasti uudelleenarvioimaan ja setlementtityöstä uskottiin saatavan vahvistusta varsinkin työläisnuorison kasvattamiseen. Niinpä Tampereen kristillis-yhteiskunnallisen työkeskuksen kannatusyhdistys perustettiin joulukuussa 1929 ja ensimmäinen, sittemmin Ahjolaksi nimetty setlementti syntyi Pispalaan syksyllä 1930.

Piispa Gummerus piti yhdistyslinjaa väliaikaisena ratkaisuna selementtityölle. Lopulta kyse oli oltava kirkollisesta toiminnasta. Tämän vuoksi hän kehotti Teollisuusseutujen Evankelioimisseurassa työskennellyttä Aapeli Jokipiitä hakeutumaan Viinikan kappalaisen virkaan ja muovaamaan vapaasti uuden kirkon toimintaa. Jokipii oli kuitenkin haluton ottamaan setlementtityötä vastuulleen. Hän oli riitaantunut Sireniuksen kanssa uskonnollisuuden luonteesta setlementtityössä ja halusi näin pitää liikkeen etäällä omasta kirkollisesta toiminnastaan. Tuomiorovasti Seppälä ei myöskään pitänyt sopivana setlementtitoiminnan sijoittamista Viinikan kirkkoon. Seppälän ja Jokipiin tarkoituksena oli ennen muuta seurakunnan kehittäminen eläväksi yhteisöksi ja samalla ihmisten ohjaaminen persoonalliseen uskonnollisuuteen. Uudet työmuodot kuten setlementtityön menetelmät olivat kyllä tervetulleita mutta liikettä ei tässä enää tarvittu.

K. H. Seppälä näki keskeisenä seurakuntatietoisuuden vahvistamisen ja yhteisvastuun kehittymisen. Hän katsoi luterilaisuuden keskittyneen liiaksi yksilöön, jolloin jopa "kosketetut" saattoivat jäädä yksinäisiksi vaille seurakunnan tukea ja turvaa. Kristittyjen tuli tuntea "vastuuta toistensa tilasta ja tukea toisiaan" eli ihmiset oli kasvatettava rakkaudenpalvelukseen. Sanan julistamisessa Seppälä luotti etenkin seurakuntapiiritoimintaan. Niissä kävi Tampereella viikottain 600 - 800 ihmistä, mikä ei Seppälän mielestä kuitenkaan ollut vähän. Hänen mukaansa: "Missä elävä seurakunta on, olkoonpa sen jäsenten lukumäärä vaikkapa vain 20:s osa täysikäisestä väestöstä, siellä sen merkitys on jo taivaisiin iloa tuottava." Elävää seurakuntaa tarvittiin suurten tehtävien suorittamiseen. Kristilliset kirkot olivat vaikeuksissa Venäjällä ja Saksassa. Uskonnollista välinpitämättömyyttä oli jo Suomessakin mutta ei vielä kirkon kannalta selvää ahdinkoa.

Seppälä oli lukenut tarkkaan Sireniuksen Englannissa tehdyn tutkimuksen suurkaupunkien seurakuntatyöstä ja löytänyt myös sieltä sopivia toimintamalleja. Nuorempien pappien tuli yrittää parantaa ihmisten asenteita kotikäyntien suhteen. Niiden maine oli Seppälän mukaan kehittynyt Suomessa tarpeettoman huonoksi. Pyhäkoulun ja lastenjumalanpalvelusten lisäksi "valveutuvan kirkon" oli järjestettävä sitä kerhotoimintaa, mitä yhdistykset olivat jo harjoittaneet. Erityisesti poikien mielenkiintoa ajatellen esimerkiksi askartelu, retkeily, "vaatimaton opiskelu" ja voimistelu olivat Seppälän mielestä toimivia työtapoja, kunhan kerhohuoneesta oli "avoin ovi kirkkoon". Tärkeää oli saada kosketus nuoriin kansakoulun ja rippikoulun välisenä aikana. Rippikoulun käynyttä nuorisoa varten kirkon oli Seppälän mielestä järjestettävä kesäleirejä ja kesäkoteja. Myös vanhuksista oli pidettävä huolta esimerkiksi juuri kesäkoteja perustamalla. Samoin äitien kokoukset ja ompeluseurat olivat välttämättömiä. Erityisiä esitelmäsarjoja tuli myös kokeilla, jotta puhuteltaisiin luokkatietoista työväkeä ja sivistyneistöä.

suuri toimelias
koski 1918-1940 kaupunki 1918-1940 työ 1918-1940 arki 1918-1940 liikkuminen 1918-1940 kulttuuri 1918-1940 valta lyhyesti Valta 1940-1960 Valta 1900-1918 valta 1870-1900