Suunnittelukilpailu

Kilpailun tarkoituksena oli löytää ratkaisu liikenteen järjestämiseksi Ratinansillalta eteenpäin. Kilpailuohjelman mukaan ratkaisun tulisi valtakunnallisen runkotien osana palvella nopeaa moottoriajoneuvoliikennettä, yhdistää Tampereen läntiset kaupunginosat keskustaan sekä liittyä länteen ja luoteeseen vieviin pääteihin. Näiden käytännön seikkojen lisäksi ratkaisun tulisi kilpailun ehtojen mukaan sallia Pyynikin luonnonkauneuden säilyttämisen mahdollisimman koskemattomana.

Vaikka kaupunki oli pyrkinyt ottamaan huomioon tamperelaisten vaatimukset harjunsa säästämisestä, aiheutti myös itse kilpailu suunnitteluvaiheessaan kritiikkiä. Tie- ja vesirakennus hallitus esitti omia vaatimuksiaan tien ominaisuuksien suhteen. Koska tie ainakin aluksi olisi ollut osa kansainvälistä E 79 tietä, kilpailuun tulevien ehdotusten alunperin täyttää YK:n taloudellisen komission normiehdot kansainvälisille teille. Näissä normeissa määriteltiin muun muassa, että tiellä tulisi olla kaksi erillistä ajorataa, kummassakin kaksi 3,5 metriä leveää ajokaistaa. Lisäksi pientareiden tulisi olla vähintään 2,5 metriä leveät, eikä metriä lähempänä ajoradan reunaa saisi olla mitään esteitä. Koska kyseessä oli moottoritie, vaadittiin myös että tiellä pitäisi voida ajaa vähintään 120 kilometrin tuntivauhtia, ja vain 80 kilometrin tuntivauhdin sallivia nousuja ja kaarteita tulisi tiellä olla vain poikkeuksellisesti. Kaikkien liittymien ja risteysten pitäisi olla eritasoisia, eikä tiellä tulisi sallia jalankulku - polkupyörä - tai moottoripyöräliikennettä.

Näiden ehtojen sanottiin sitovan kilpailijoiden kädet niin tiukasti, että he voisivat päätyä vain tietynlaisiin ratkaisuihin. Monet uskoivat, että jos vaatimukset täyttävä tie rakennettaisiin, ei Pyynikin arvokkaista hongista ja sen tamperelaisille tärkeästä luonnonrauhasta varmasti jäisi mitään jäljelle. Lisäksi vaatimuksia pidettiin tarpeettomina ja naurettavina; eihän missään muuallakaan maailmassa saanut kaupunkialueella ajaa 120 kilometrin tuntivauhtia. Eräs kirjoittaja pelkää, että muinaisille suomalaisille pyhä uhripaikka Pyynikki näin uhrattaisiin nykyajan vauhdin alttarille.

27. 4. 1958 kaupunginhallitus päätti, että kilpailussa saa tehdä myös mainituista normeista poikkeavia ehdotuksia. TVH kuitenkin painosti Tampereen kaupunkia toteamalla, ettei valtio osallistu tien rakennuskustannuksiin, mikäli vaatimuksia ei täytetä. Vaatimus herätti huomiota Tampereen ulkopuolellakin. Ilta-Sanomat kirjoitti 22.4. 1959, että mikäli Pyynikin ylittäminen asetetaan ehdoksi kustannuksiin osallistumiselle, syyllistytytään kulttuurivihamieliseen tekoon. Yksityisellä teatterimatkalla Tampereelle presidentti Kekkonen ilmoitti mielipiteenään, ettei harjua pitäisi missään nimessä turmella.

Hämeen luonnonsuojelutoimikunta puolestaan julkaisi vielä vuonna 1959 19.4. päivätyn julkilausuman Pyynikin puolesta. Vetoomuksessa kritisoitiin kilpailun ehtoja ja tieviranomaisten painostusta sekä todettiin, että Pyynikin tuhoutuminen olisi kansallinen onnettomuus.

Kilpailun lopullisten sääntöjen mukaan tie oli suunniteltava kahtena 7 metrin levyisenä ajoratana vähintään 1,5 metrin pientarein. Tien ohjenopeudeksi määriteltiin 80 kilometriä tunnissa ja nousujen sekä kaarteiden suhteen asetettiin joitakin ehtoja. Pienin pysähtymisnäkymä sai olla 120 metriä. Tunnelin kokonaisleveydeksi määriteltiin vähintään 18,8 metriä ja mieluummin 20,8 metriä, kaksiaukkoisessa tunnelissa kummankin aukon kokonaisleveyden tuli olla 10,15 metriä. Tien ohjenopeudeksi määriteltiin 80 kilometriä tunnissa.

Kaikki viranomaiset eivät uskoneet suunnittelukilpailun olevan paras ratkaisu ongelmaan. Rakennustoimiston asemakaavaosasto ilmoitti mielipiteenään, että jo suunniteltu tie oli melko lähellä liikenneteknillisesti ja taloudellisesti parasta ratkaisua, mutta sen kulku Pyynikin kautta oli aiheuttanut vastustusta. Toimistossa kuitenkin uskottiin, että kilpailuehdotukset tulisivat pääsääntöisesti noudattamaan samaa linjaa. Mikäli ei haluttu rakentaa tietä Pyynikin kautta, olisivat insinööri- ja asemakaavaosastot pystyneet itsekin löytämään muualta kulkevista tiesuunnista parhaimman. Kilpailulla voitiin antaa kaupunkilaisille se käsitys, että vaikeaa asiaa tarkasteltiin kaikilta kanteilta, mutta muuta hyötyä eivät kaikki uskoneet siitä olevan.

Kilpailuohjelman valmistelu vei siis varsin pitkän ajan. Kritiikistä ja epäilyistä huolimatta kilpailu julistettiin alkaneeksi elokuussa 1959.