Korkeakoululaitos saapuu Tampereelle

Muutos työläiskaupungista yliopistokaupungiksi alkaa

1950-luvun alussa korkean asteen koulutus Suomessa oli rajoittunut kolmeen kaupunkiin Helsinkiin, Turkuun sekä Jyväskylään, eikä todellista tarvetta korkeakoululaitoksen laajentamiselle ollut. Uusien ylioppilaiden määrä vuodessa oli vielä pieni, ja nuo kolme korkeakoulukaupunkia pystyivät tyydyttämään sen koulutuksen tarpeen, mikä Suomessa oli. 1950-luvulla alkoi kuitenkin esiintyä paikallisia sekä alueellisia pyrkimyksiä korkeakoulujen laajempaan levittäytymiseen Suomessa. Ajateltiin, että koulutusmahdollisuuksin lisääminen tarjoaa tien kohonneeseen elintasoon ja antaa piristysruiskeen maakuntien talouksille. Sodan aikana ja heti sen jälkeen syntyneet suuret ikäluokat olisivat myös lähitulevaisuudessa jatko-opiskelijoita, ja heidän mukanaan viemät tulot virtaisivat pois Helsinkiin, Turkuun ja Jyväskylään. Korkeakoulujen sijoittautuminen oli siis hyvin olennainen aluepoliittinen kysymys.

Yhteiskunnallinen Korkeakoulu oli aloittanut toimintansa Helsingissä jo vuonna 1925, mutta sen toiminta oli kuitenkin nopeasti jäänyt Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan varjoon. Yksityisenä oppilaitoksena se joutui kilpailemaan samoista opiskelijoista Helsingin yliopiston kanssa, jossa opiskelijat pystyivät suorittamaan samoja opintoja ilman lukukausimaksuja. Puutteelliset opetusolosuhteet sekä talousvaikeudet olivat syynä uusien ratkaisumallien etsimiseen koulun tulevaisuutta pohdittaessa. Helsingissä toimi useampia korkean asteen oppilaitoksia, eikä Yhteiskunnallinen Korkeakoulu saanutkaan siellä sitä huomiota ja taloudellista tukea, mitä se tulevaisuudessa tuli nauttimaan muutettuaan pääkaupungista pois. Koulunsa huonon aseman ymmärsi myös rehtori Yrjö Ruutu, joka vuonna 1951 tekikin ehdotuksen koulun siirtämisestä Tampereelle.

Koulun uudeksi sijoituspaikaksi kaavailtiin Turkua tai Tamperetta, ja valinnasta kehkeytyikin poliittinen taistelu, jonka kärjessä olivat johtavat tamperelaiset kunnallispoliitikot. Apulaiskaupunginjohtajana ja vuodesta 1957 kaupunginjohtajana toiminut Erkki Lindfors, opettaja Lauri Santamäki sekä Pirkanmaan Maakuntaliiton toiminnanjohtaja Yrjö Silo puolsivat Tamperetta koulun uudeksi sijoituspaikaksi. Tutkija Mervi Kaarnisen mukaan tamperelaisten agitaation keinot hipoivat hyvien kokoustapojen rajoja, kun päätöstä tehtiin korkeakoulun valtuuskunnan äänestyksissä. Koska Yhteiskunnallinen Korkeakoulu oli yksityinen oppilaitos, päätös koulun uudesta sijoituspaikasta oli koulun johdon käsissä. Tampereen kannalta suotuisa päätös syntyi kesällä 1956, johon tamperelaisten puuhamiesten aktiivisella toiminnalla sekä presidentti Kekkosen lupaamalla valtion tuella oli suuri merkitys. Samoin Tampereen kaupungin ja sen lähialueiden kuntien lupaama taloudellinen tuki mahdollisti koulun kehittymisen aivan uudella tavalla. Helsingissä, huolimatta koulun hyvistä tulevaisuuden näkymistä, kaikki eivät kuitenkaan olleet innoissaan muutosta suomalaisen tiedemaailman periferiaan, jota Tampere tuolloin oli. Tulos ratkesikin vasta Yhteiskunnallisen Korkeakoulun valtuuskunnan puheenjohtajan Rainer von Fieandtin antamalla viimeisellä äänellä.

Yrjö Silo ja muuttokuorma Yhteikunnallisen korkeakoulun talon edustalla lähtötunnelmissa.

Tampereella koulutetun nuorison lukumäärä oli perinteisesti ollut pieni. Vielä vuonna 1950 kaupungin 15 vuotta täyttäneistä vain 12,1 prosenttia oli suorittanut vähintään keskikoulun, kun vastaava luku kaikkien Suomen kaupunkien osalta oli 17,3 prosenttia. Tässä tilanteessa oli sopivaa, että Tampereelle perustettiin korkeakoulu, jonka pääsyvaatimuksena ei ollut suoritettu ylioppilastutkinto. Opetusjaostotutkinnon suorittaneet ei-ylioppilaat pystyivät halutessaan jatkamaan opiskelujaan suoraan aina yhteiskuntatieteiden kandidaatin tutkintoon asti. Yhteiskunnallinen Korkeakoulu sopi siis luonteeltaan Tampereen työläiskaupunki-ilmapiiriin, jossa koulutustaso oli perinteisesti ollut alhainen.

Yhteiskunnallisen Korkeakoulun tutkinnot 1960-luvun alussa (perustamisvuosi suluissa)

YHTEISKUNTATIETEELLINEN TIEDEKUNTA
  Yhteiskuntatieteiden kandidaatin tutkinto (1939)
  Yhteiskuntatieteiden lisensiaatin tutkinto (1949)

OPETUSJAOSTOT

  YHTEISKUNNALLINEN OPETUSJAOSTO
    Sanomalehtitutkinto (1925)
    Yhteiskunnallinen tutkinto (1933)
    Kirjastotutkinto (1945)

  KUNNALLISHALLINNON OPETUSJAOSTO
    Kunnallistutkinto (1926)

  SOSIAALIHUOLLON OPETUSJAOSTO
    Sosiaalihuoltajatutkinto (1942)
    Nuorisonohjaajatutkinto (1945)

Tampereella toimintaansa jatkaneen korkeakoulun arvostus ei ollut alussa niin korkea kuin se oli tulevaisuudessa. Yhteiskunnallista Korkeakoulua ei pidetty todellisena yliopistona, koska siellä opiskeluun ei vaadittu suoritettua ylioppilastutkintoa. Kansan korkeakouluksi nimitetty oppilaitos olikin suunnattu alunperin lähinnä työläis- ja maalaisnuorille, jotka eivät olleet suorittaneet ylioppilastutkintoa. Koulua ei myöskään ajateltu valtakunnalliseksi oppilaitokseksi vaan sen tarkoitus oli palvella Pirkanmaalaisia nuoria. Enää heidän ei tarvinnut muuttaa pois Tampereelta oppia saadakseen, eivätkä opiskeluun käytettävät varat virranneet kaupungista pois. Avajaispuheessaan rehtori Armas Nieminen puhui korkeankoulun mahdollisuudesta laajentua myös yhteiskuntatieteiden ulkopuolelle. 1960-luvun kuluessa Yhteiskunnallinen Korkeakoulu kehittyi, ja vuonna 1966 se oli muuttunut monialaiseksi oppilaitokseksi, joka nimettiin Tampereen yliopistoksi. Yksityisenä oppilaitoksena Tampereen yliopisto säilyi aina vuoteen 1974 saakka, jolloin se siirtyi valtion omistukseen.

Yhteiskunnallisen Korkeakoulun lukuvuoden avajaisia vietettiin Tampereella ensimmäisen kerran 29.9.1960 ja varsinaiset uuden korkeakoulun vihkijäiset pidettiin seuraavan vuoden tammikuussa. Kunniavieraiksi avajaisiin oli kutsuttu pääministeri V. J. Sukselainen, opetusministeri Heikki Hosia, maaherra Jorma Tuominen sekä Tampereen kaupunginjohtaja Erkki Lindfors. Puheessaan Yhteiskunnallisen Korkeakoulun rehtori Armas Nieminen korosti sitä, että muutto Tampereelle paransi merkittävästi korkeakoulun toiminta- sekä kehitysmahdollisuuksia, ja hänen mukaansa Tampereen sekä ympäröivien alueiden kulttuurielämässä oli alkava uusi vaihe. Ensimmäinen lukukausi Tampereella, 933 opiskelijan sekä 24 opettajan voimin, päästiin aloittamaan pari viikkoa myöhässä johtuen rakennustöistä, jotka olivat vielä opetuksen alkaessakin kesken. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin oppilaitos on paisunut yli 20000 opiskelijan sekä reilun 500 opettajan suuruiseksi koulutuslaitokseksi.