Koukkuniemen vaivaistalo

Köyhäinhuollon varassa olevien määrät kasvoivat voimakkaasti 1800-luvun lopussa, jolloin elätehoitoa yksityisten luona alettiin pitää liian kalliina hoitomuotona. Myös vaivaishuutokauppojen epäinhimillisyys alkoi herättää kiivasta kritiikkiä 1880-luvulla. Kotiin annettavia raha-avustuksiakin moitittiin, koska köyhien pelättiin tuhlaavan rahat muun muassa kahviin ja viinaan. Vaivaishoito katsottiin pystyttävän järjestämään edullisimmin ja tehokkaimmin sitä varten suunnitelluissa laitoksissa. Tampereella vaivaistalon rakentamisen alkuun päästiin, kun vuonna 1883 kuollut tukkukauppias Gustaf Fredrik Ahlgren, alun perin Finlaysonin tehtaan rengin poika, testamenttasi kaupungille noin 150 000 markkaa vaivaistalon rakentamista varten.

Koukkuniemen vaivaistalo avattiin syksyllä 1886. Ajan tavan mukaan vaivaistalo sijoitettiin kaupungin ulkopuolelle - Näsijärven rantaan Lapinniemeen. Alkuaan Koukkuniemeen rakennettiin päärakennus, sairashuone ja talousrakennus, jossa olivat konttori, keittiö ja ruokasali. Ulkorakennus, johon tulivat mm. makasiini, talli ja navetta sekä saunarakennus sijoitettiin Näsijärven rantaan. Päärakennuksessa oli asuintilat parille sadalle hengelle. Siellä hoidokit asuivat suurissa saleissa, joissa jokaisella oli näköeristetty oma koppero. Mielisairasosastolla vaivaisilla oli suljetut sellit.

Koukkuniemen vanha puurakennus ja lahjoittaja G.F.Ahlgrenin rintakuva,
kuvaaja Juho Holmstén-Heiniö, 1890, Vapriikin kuva-arkisto.

Vaivaistalolla toimi kansakoulu, johon otettiin tilan salliessa muitakin seudulla asuvia lapsia. Vuonna 1892 Koukkuniemen vaivaisista yli kolmannes oli alle 20-vuotiaita. Kyttälän häätöjen aikaan moni perheenisä, joka ei löytänyt asuntoa perheelleen, jätti perheensä Koukkuniemeen ja lähti itse muualle työnhakuun. Maan vaivaishoidon tarkastelija G.A. Helsingius paheksui sitä, että vaivaistalossa lapset ovat tekemisissä siveellisesti turmeltuneiden aikuisten kanssa. Sairaat ja mielenvikaisetkin oleskelivat lasten kanssa samoissa tiloissa. Vuonna 1893 vaivaistalon yhteyteen valmistui erillinen lastenkoti, mutta lapset kävivät edelleen syömässä vaivaistalon puolella. Lastenkodissa oli myös liikaa väkeä. Lasten keskuudessa esiintyi pahantapaisuutta, ja melkoinen määrä pojista olikin joutunut tekemisiin poliisin kanssa. Ongelmien vuoksi lapsia alettiin siirtää yksityiseen hoitoon maalle. Koukkuniemeen jäivät vain alle kouluikäiset, jotka majoitettiin vaivaistalon päärakennuksen koulusaliin. Koukkuniemen lastenkoti lopetettiin 1896, jolloin sen toiminta siirrettiin rouvasväenyhdistyksen lasten työhuoneen tiloihin. Tyhjilleen jäänyt lastenkoti muutettiin sairashuoneeksi, josta tuli myöhemmin kunnallissairaala.

Sairaita Koukkuniemessä hoiti aluksi vain yksi hoitaja. Hoitotoimenpiteisiin kuului lähinnä lääkkeiden jako, ja kuolleisuus oli suurta. Erityisesti keuhkotauti verotti sairashuoneen asukkaita. 1800-luvun lopussa parantumattomasti mielisairaat pyrittiin sijoittamaan valtion laitoksiin, jolloin Koukkuniemeen olisivat jääneet vain "lauhkeammat mielenvikaiset ja myös pehmeä-järkiset". Vuonna 1897 kuvernööri huomautti Koukkuniemeä mielisairaiden ja "kaatumatautisten" rautakahleissa pitämisestä. Kahleiden tilalle mielisairasosastolle hankittiin verkolla peitettävät laatikkovuoteet.

Alun perin vaivaistalo toimi myös pakkotyölaitoksena, jossa elatusvelvollisuutensa laiminlyöneet joutuivat korvaamaan perheensä saaman vaivaishuollon työllään. Vähitellen työhön kykeneviä ei kuitenkaan enää voitu ottaa sisään, sillä laitoksessa oli muutenkin tungosta. Elämä vaivaistalossa oli varsin säädeltyä. Hoidokit joutuivat pukeutumaan vaivaistalon vaatteisiin. He eivät saaneet poistua alueelta luvatta, ja myös kyläily eri sukupuolten kesken oli kielletty. Asukkaille myönnettiin sunnuntailomia, mutta lomien peruuttamista käytettiin rangaistusmuotona. Vuonna 1889 päätettiin, ettei vaivaistalon asukkaita enää päästetä markkina-aikaan kaupungille eikä epäluotettavia asukkaita päästetä sinne muulloinkaan. Vaivaistalosta karkailu oli yleinen ongelma. Henkilökunnan vaihtuvuuskin oli suurta. Lukuisia vaivaistalon työntekijöitä erotettiin sopimattoman käytöksen vuoksi, ja monet pyysivät itse eroa tehtävistään.

Vuonna 1900 vaivaistalon henkilökuntaan kuuluivat jo johtaja, työnjohtaja, emännöitsijä, kaksi sairaanhoitajaa, kolme sairaanhoitoapulaista, lastenhoitaja, lastenhoitajan apulainen, renki, pesijä ja keittäjä. Karjaa vaivaistalossa oli neljä lehmää ja 20 sikaa. Asukkaat tekivät työtä pienillä pelloilla ja navetassa sekä talous- ja puhdistustöitä tai käsitöitä. 1800-luvun lopulla vaivaishoitohallitus joutui tosin toteamaan vaivaisten olevan suurimmaksi osaksi "joko hönttiä tai työhön kykenemättömiä eli lapsia, eivätkä tällaiset voi mitään laitokselle ansaita, töintuskin itsensä hoitaa".

Lähteet:
Jaakkola Jouko, Kaarninen Mervi ja Markkola Pirjo, Koukkuniemi 1886-1986 : Sata vuotta laitoshuoltoa Tampereella, Tampereen kaupunki 1986
Lahti Pauliina, Turvattoman lapsen asialla. Kaupungin ja hyväntekeväisyysyhdistysten järjestämä lastenhuolto Tampereella 1880-1910. Suomen historian Pro gradu tutkielma, Tampereen yliopisto 2001.
Rasila Viljo, Tampereen historia II. 1840-luvulta vuoteen 1905. Tampereen kaupunki 1984.
Savolainen Tiina, Elätelapsen elämänkaari. Elätehoito ja elätehoitoon annettujen lasten vaiheet 1800- ja 1900-luvun vaihteen Tampereella. Suomen historian Pro gradu tutkielma, Tampereen yliopisto 1996.
Vaivaishoitohallituksen pöytäkirjat. Tampereen kaupunginarkisto.