Sosiaalitoimi 1870-1900

1870-luvun alun Suomessa oli voimassa melko lempeästi köyhiin suhtautuva vuoden 1852 vaivaishoitoasetus. Köyhille vahvistettiin oikeus saada seurakunnilta apua, periaatteessa kuitenkin työtä vastaan. Ensisijaisesti apua tarvitsevien oli määrä turvautua lähisukulaisiinsa. Asetus otti huomioon jossain määrin työkykyisetkin vaivaiset sekä sellaiset, jotka voivat tulla toimeen pelkällä avustuksella ilman enempää hoitoa. Lastenhuollossa korostettiin elätehoidon ensisijaisuutta ja suhtauduttiin penseästi laitoshoitoon.

Kun vaivaishoidosta vastaavien pyrkimyksenä oli minimoida kasvaneet kustannukset, siirryttiin köyhäinhoidossa 1800-luvun puolivälissä yleisesti huutokauppamenettelyyn, jossa vaivaisen hoitotehtävän sai sen vähimmällä maksulla ottanut. Elätehoitoon vaivaisia otettiin yleensä tehtävästä maksetun korvauksen ja hoidokkien työvoiman vuoksi. Kaupunkien vaivaisista suurin osa huudettiin maaseudulle. Lapsia huusivat usein sukulaiset, jotka olisivat ilman korvaustakin ottaneet heidät hoitoonsa.

Ilmoitus vaivaishuutokaupasta Tampereen Sanomissa 10.4.1871.

Vaivaishoidon kritiikki oli kiihtynyt 1860-luvun suurten nälkävuosien jälkeen. Arvostelun pääkohteina olivat lisääntyvät kustannukset ja kasvava apua saavien määrä. Vuoden 1852 vaivaishoitoasetus nähtiin liian avokätisenä. Varsinkin työkykyisen oikeus apuun vaikutti suorastaan vaaralliselta periaatteelta. Vuonna 1879 annettiin uusi vaivaishoitoasetus, joka erosi hengeltään voimakkaasti vuoden 1852 asetuksesta. Asetus korosti jokaisen työhön kykenevän miehen ja naisen velvollisuutta elättää itsensä ja perheensä. Yhteiskunnan velvollisuus ei ollut huolehtia työkykyisten toimeentulosta. Aamulehdessä kirjoitettiin vuonna 1884 vaivaistalon asukkaista ajan hengen mukaisesti: "Viettävät he päivänsä joutilaisuudessa ja työttöminä, laiskoina ja välinpitämättöminä katsellen heitä ympäröivää siveetöntä alhaisuutta. He näkevät kyllä aineellisen puutteensa, vaan että itse ovat siihen syypäät, sitä harvat heistä huomaa."

Uuden vaivaishoitoasetuksen henki oli huomattavasti vanhaa ankarampi. Köyhyyden katsottiin johtuvan itse kunkin omasta syystä. Vaivaishoito jaettiin pakolliseen ja harkinnanvaraiseen hoitoon. Köyhäinhoidon käytännön järjestäminen siirtyi seurakunnalta kunnan huoleksi. Kunta oli velvollinen avustamaan vain alaikäisiä, mielenvikaisia, pitkällistä tautia sairastavia sekä vanhuudenheikkoja, jotka olivat vailla toisen huoltovelvollisuutta. Sen sijaan työkykyisten avustaminen oli kuntien omassa harkinnassa. Heille apua sai antaa vain työtä vastaan. Työn järjestämistä varten kuntien tuli perustaa työlaitoksia.

Tilapäistäkin apua itselleen tai perheelleen saanut henkilö joutui vaivaishoitohallituksen isäntävallan alaiseksi. Vakinaista apua saava joutui täydellisen holhouksen alaisuuteen ja menetti kunnalle kaiken omaisuutensa. Juopottelun, laiskuuden tai huolettomuuden takia perheensä vaivaisavun varaan saattanut voi joutua korvaamaan avun työllään työlaitoksessa. Köyhiä alettiin näin marginalisoida ja eristää laitoksiin. Kerjuu oli asetuksen mukaan ankarasti rangaistava teko. Tiukat periaatteet eivät kuitenkaan näkyneet 1880-luvun huollonsaajien määrissä, jotka kasvoivat tasaisesti. Myös kerjuu lisääntyi vuosisadan loppua kohti.

Lähteet:
Aamulehti 16.10.1884, Ehdoitus waiwaishuoneesta Tampereelle.
Pulma Panu, Vaivaisten valtakunta. Teoksessa Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Suomalaisen sosiaalisen turvan historia. Sosiaaliturvan keskusliitto, Helsinki 1994.
Jaakkola Jouko, Sosiaalisen kysymyksen yhteiskunta. Teoksessa Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Suomalaisen sosiaalisen turvan historia. Sosiaaliturvan keskusliitto, Helsinki 1994.