KAUPUNKI 1940-60

ALUE
Teksti Pilvi Vanhatalo

Maanhankintalaki

Vaikeiden sota-aikojen jälkeen Suomessa alkoi jälleenrakennus. Oleellinen osa tätä prosessia oli keväällä 1945 syntynyt maanhankintalaki. Maanhankintalain nojalla siirtoväki, sotainvalidit, sotalesket perheineen sekä perheelliset rintamamiehet, jotka olivat asutustoiminnan vuoksi joutuneet lähtemään pois tiloiltaan, olivat oikeutettuja saamaan itselleen maata. Lain mukaan heille tultiin muodostamaan maanluovuttajien maista viljelystiloja, asuntoviljelystiloja, kalastustiloja, asuntotiloja sekä asuntotontteja. Vaikka laki meni lopulta läpi aiheutti se monia poliittisia intohimoja ja oli monessa suhteesssa poliittinen kompromissi. Syynä tähän oli Suomessa perinteisesti kunniassa ollut yksityinen maanomistus, johon nyt kajottiin.

Laki painotti selvästi maaseudulle asuttamista ja esimerkiksi sen toimeenpano-organisaatio oli rakennettu maataloudellisia näkökohtia varten. Maaseutu ja eteläinen Suomi olikin aluksi ensisijaisena asuttamisen kohteena sodan jälkeen. Tähän ei kuitenkaan vaikuttanut vain lain luonne vaan mm. teollisuuden mahdollisuudet rekrytoida uutta työvoimaa kaupunkeihin. Lisäksi siirtoväkeä pyrittiin asuttamaan uudelleen alueille, jotka muistuttivat esim.luonnonoloiltaan ja taloudellisilta edellytyksiltään mahdollisimman paljon heidän aikaisempia asuinalueitaan. Näin luovutettujen alueiden maanviljelijä väestö sai jatkaa maanviljelystä myös uudella asuinalueella.

Valtion ja maalaiskuntien ohella myös kaupungit luokiteltiin ensisijaisiksi maanluovutusvelvollisiksi. Ja vaikka lakia ei oltu suunniteltu urbaaniin käyttöön joutuivat nämäkin lain vaikutuksen alaisiksi. Suuri osa maanhankintalain oikeutetuista olikin rintamamiehiä, jotka halusivat asunnon eteläisestä Suomesta ja niiden asutuskeskuksista. Heidän toiveensa oli saada asuntotontti tai asuntotila, josta käsin harjoittaa muuta elinkeinotoimintaa kuin maanviljelystä.Tällä oli huomattavasti suuremmat vaikutukset kaupunki-ja kauppalakuntiin kuin osattiin odottaa.

Maanhankintalain yksi ongelmista oli, ettei siinä otettu huomioon kaupunki-ja kauppalakuntien erikoisasemaa ja laissa olikin eräitä ristiriitaisuuksia. Tälläinen oli mm. katurasitus-kysymys, joka viivytti maanhankintalain toteuttamista asutuskeskuksissa. Maanhankintalain mukaan valtio huolehti maanviljelysseurojen välityksellä teiden rakentamisesta. Kaupungissa taas oli asemakaavalaki, jonka mukaan kaupungin oli huolehdittava katujen rakentamisesta alueellaan ja perittävä sitten kustannukset tontin omistajalta. Tämän kysymyksen takia tonttien luovutuksen käsittely jopa lykkääntyi v.1945 kun Suomen Kuntaliitto teki ehdotuksen lainmuutoksesta, mutta lakia ryhdyttiin uudestaan soveltamaan v.1947 vain pienin muutoksin. Eräillä alueilla esim. Viialassa asia ratkaistiin oma-aloitteisesti kun tontin saajat ryhtyivät itse rakentamaan katuja kaupungin antaessa tarvittavan soran.

Sodan jälkeen huomattava osa Tampereen kaupungin asemakaavaosaston työstä muodostui maanhankintalain mukaisten asuntoalueiden suunnittelusta. Tampereella maansaantihakemuksia hyväksyttiin kaikkiaan 2 440 kappaletta, joista siirtoväkeen kuului 328, muut olivat paikallisen asukkaiden hakemuksia. Tiloja ja tontteja muodostettiin yhteensä 1 096 kappaletta. Näistä maa-alueista muodostettiin asuntotontteja 1 038 kpl, asuntotiloja 47 kpl, asuntoviljelystiloja 2 kpl ja viljelystiloja 9 kpl. Lain vaatimukset täyttävien asunto-alueiden sijoittaminen tuotti kuitenkin vaikeuksia. Ongelmana oli että, alueen tuli täyttää tavalliset asuntoalueen vaatimukset ja sen lisäksi sijaittava luovutusvelvollisen maanomistajan maalla. Suunnittelutyön alkamista esti sekä pohjakarttojen että arkkitehtityövoiman puute. Yksityiset työnantajat vetivät työvoimaa puoleensa paremmilla palkoillaan. v. 1958 mennessä maanhankintalain mukaisiin tarkoituksiin oli Tampereella käytetty maata 606 ha, josta kaupungin omistamaa oli 112 ha, seurakuntien 48 ha, toissijaisten luovutusvelvollisten 395 ha ja valtion 3 ha.

Asuinalueita kaavoitettiin lain tarkoituksiin aina vuodesta 1944 alkaen. Tampereella siirryttiin kaavoituksessa nyt kaupungin keskiosista sen laitaosiin. Ensimmäinen sotien jälkeinen asemakaava vahvistettiin Kalkkua varten 13.9.1945. Suurin tonttijako taas suoritettiin Ikurissa, jonne muodostettiin 257 asuntotonttia ja 33 asuntotilaa. Asuntotonttien suuruus oli yhteensä 1 000 m2:n. käytetyt maanhinnat olivat keskimäärin 20 mk / m2, korkein hinta 40 mk ja alin 14 mk.

Sota-ajan jälkeinen rakennustarvikepula ei antanut mahdollisuutta kerrostalojen rakentamiseen maansaantiin oikeutetuille, mikä olisi ollut kaupungin kannalta ihanteellinen ratkaisu. Niinpä Tampereellekin nousi omatoimisesti, hartiavoimin rakennettuja pientaloja, johon kaupungin piti maanhankintalain nojalla luovuttaa tontti omistusoikeudella. Kaupungin omistamat maa-alueet, tilat sijaitsivat asemakaavan kannalta kuitenkin epäedullisesti. Ne olivat yleensä muodoltaa hajanaisia, kapeita suikaleita, eivätkä niiden rajat noudattaneet luonnollisia maastonkohtia. Maanhankintalakiin tehtiin kuitenkin täydennyksiä. Niistä viimeinen 12.7.1949 vahvistettu lex Raatikainen oikeutti maansaantioikeudestaan luopuneet pääsemään osakkaksi kerrostaloihin sekä saamaan rahoituslain mukaisia lainoja perustamilleen ja maatalousministeriön hyväksymille asunto-osakeyhtiöille sekä osakkaille kerrostalojen rakentamista varten. Näistä kerrostaloista oli vuoteen 1958 saakka toteutunut 10 kappaletta ja niissä oli yhteensä 796 asuntoa. Näitä olivat: Veljeslinna 72 osaketta, Kalevanlinna 72, Kalevanlukko 95, Teiskontie 15 53, Teiskontie 17-19 105, Teiskontie 11-13 108, Teiskontie 10-14 165, Sammonkatu 43 47, Väinämöisenkatu 27 44 ja Lemminkäisenkatu 5 35.

Maanhankintalain nojalla Tampereella asemakaavoitettiin vuodesta 1944 mm. seuraavat alueet:

Alue Asemakaava Tontteja Pinta-ala
Kalkku 1945 n. 200 84,5 ha
Pappila 1947 n.160 34,7 ha
Viiala 1947 n. 120 25,6 ha
Ikuri 1948 n. 481 143,2 ha
Multisilta 1950 n. 129 34,7 ha
Ruotula 1950 n. 48 9,2 ha
Ruotula 1950 n.38 10,8 ha
21.k.a (koskentie) 1950 n.1 2.8 ha

Ylläoleville alueille suunniteltiin n. 1740 uutta tonttia. Tämän jälkeen oli vuonna 1950 Tampereella vielä n. 1000 maansaantiin oikeutettua.

Maanhankintalaki rajoitti kuitenkin jonkun verran maansaantia ja esimerkiksi perheettömät jäivät ilman maata. Oikeutensa maahan menettivät myös ne, jotka eivät ilmoittautuneet 1.10.1945 mennessä. Monet rintamamiehet jättivät ilmoittautumatta mm. sen vuoksi etteivät katsoneet voivansa käyttää hyväkseen etäällä kaupungin keskustasta olevaa tonttia. Lex Raatikaisen jälkeen he kokivatkin itsensä petetyiksi, kun tontin saattoi nyt vaihtaa kerrostalo-osakkeeseen. Maanlunastuslautakunta loppukokous oli 13.11.1958. Siellä todettiin, että kaikki joilla oli maansaantiin oikeus olivat tonttinsa tai asunto-osakkeensa kuitenkin saaneet.

Lähteet:

Yli 1 500 uutta tonttia Tampereelle maanhankintalain toteuttamiseen ja muuhun omakotitoimintaan, Aamulehti 28.6.1947
Lähes 900 tonttia Tampereella kesään mennessä maansaantiin oikeutetuille, Aamulehti 28.2.1948
1 096 tonttia ja tilaa sekä 796 asuntoa Tampereella rintamamiehille ja siirtoväelle, Tammerkoski nro. 11-12, 1958
Tampereen asemakaavoituksen viimeaikaiset ja lähitulevaisuuden päätehtävät, Tammerkoski nro. 9-10
Antti Palomäki, Uudisraivausta asutuskeskukseen, vuoden 1945 maanhankintalaki Lahden kaupungissa / Suomen historian pro gradu-tutkielma. Tampere 1995
Rakentamisen aika, asutus ja maanhankintalaki, maanhankintalain 40-vuotisjuhlajulkaisu, toim. Marja Naskila, 1994.