Keskinen Jouni - Peltola Jarmo - Suodenjoki Sami

Tamperelaiset
Tehdaskaupungin väestö, alue ja asuminen 1918-1940


Laajuus 320 sivua
Julkaisuvuosi 2005
ISBN 951-609-245-4
ISSN 1237-5276
Julkaisija: Tampereen museot
Tampereen museoiden julkaisuja 79.
Tamperelaiset-kirja

"Kaupunki oli kuin sipuli. Ytimessä koski tehtaineen. Ytimen ympärillä asuivat rikkaat tehtailijat ja kauppiaat sekä keskiluokka. Laitakaupungilla ja esikaupungeissa asui kaupungin suurin sosiaaliryhmä: työväestö. Tämä kirja kertoo tamperelaisista, jotka asuivat Tampere-nimisessä teollisuuskaupungissa kahden järven välisellä kannaksella vuosina 1918-1939."

Näin todetaan Tamperelaiset-kirjan takakannessa. Tämä pätee tämänkin päivän Tampereeseen. Kirja Tamperelaiset - Tehdaskaupungin väestö, alue ja asuminen 1918-1940 kertoo Tampereen ja sen erilaisten alueiden muotoutumisesta ja sosioekonomisesta kehityksestä maailmansotien välisenä aikana. Kirjan syntyhistoria liittyy kaupungin museotoimen ja yliopiston Historiatieteen laitoksen yhteistyönä toteutettuun Koskesta Voimaa - Tampereen historian verkkojulkaisuhankkeeseen (www.historia.tampere.fi), jonka sisältöjen parissa kirjan kirjoittajat ovat työskennelleet. Kirjan ainutlaatuinen kuvamateriaali (188 kuvaa) on valittu Vapriikin kuva-arkiston kokoelmista. Kuvavalinnoissa on pyritty suosimaan ennen julkaisematonta kuvamateriaalia.

Tiivistelmä

Kaupunki kasvaa

Tampereen ymmärtämisen kulmakivi on kaupungin sijainti. Kahden järven välinen kannas ja sen molemmin puolin jatkuvat harjumuodostelmat tarjosivat hyvän paikan, jossa maa- ja vesiliikennereitit yhtyivät luonnostaan. Kannaksen katkaisi Tammerkoski, mikä vaikeutti liikkumista maalla. Yli päästiin rakentamalla silta ja niitä rakennettiinkin aikojen kuluessa useita. Vaikka koski aiheutti liikenteelle vaikeuksia, oli se toinen Tampereen tärkeistä luonnonmaantieteellisistä tekijöistä. Ilman kosken tarjoamaa energiaa Tampereesta ei olisi tullut Suomen teollisuuskaupunkia, Pohjoismaiden suurinta sisämaakaupunkia.

Luonnonmaantieteellisten olosuhteiden lisäksi tarvittiin myös hallinnollisia päätöksiä. Kaupungille vuonna 1821 myönnetyt privilegiot mahdollistivat osaltaan vesiteiden kuljetusmahdollisuuksista riippumattoman teollisuustoiminnan aloittamisen ja kasvun. Privilegioista huolimatta monet yrittäjät epäonnistuivat, kuten myös Finlayson itse. Tampereen sijainti tarjosi luonnostaan hyvät olosuhteet metsäteollisuuden tuotteiden tuottamiseen, mutta ei vientiin.

Tampereelle muuttanut väestö toimi kaupungin teollistumisen peilinä. Teollistumiseen liittyvät yhteiskunnalliset raja-aidat näkyivät Tammerkosken rannoilla selvästi. Tehtaiden työntekijät asettuivat 1800-luvulla asumaan tehtaiden välittömään läheisyyteen. Kaupungin kasvaessa syntyi Amurin työläiskaupunginosa. Osa työväestöstä asettui Tammerkosken itäpuolelle, silloisen Messukylän pitäjän puolelle. Syntyi pahamaineinen Kyttälän esikaupunki, joka Tampereeseen liittämisen jälkeen purettiin ja rakennettiin uudelleen 1890-luvulla. Köyhimmällä työläisväestöllä ei ollut enää varaa asua Kyttälän saneeratulla alueella. "Esikaupunkiongelma" siirtyi kauemmaksi Tampereen teollisesta ytimestä, joka alkoi saada jugend-kasvonsa.

Kaupungin teollistumisen jatkuessa junanradan taakse rakennettiin Tammelan työläiskaupunginosat. joista oli vielä suhteellisen lyhyt matka Tammerkosken ääressä sijainneille tehtaille. 1900-luvun alussa vesivoiman rinnalle tuli sähkövoima. Tammelaan rakennettiin useita kenkätehtaita. Tehtaissa valmistetut kengät alkoivat syrjäyttää suutarien kotona valmistamat, ja valmisvaatetehtaissa ommellut muotivaatteet alkoivat löytää kaupungeista vakituista ostajakuntaa.

Yhä useampi yrittäjä aloitti pienen verstaan, pajan, ompelimon tai trikootehtaan. Toiset menivät konkurssiin, toiset jatkoivat toimintaansa. Onnistuneita oli ainakin sen verran, että teollisuustyöväestöä tarvittiin tehtaissa yhä enemmän. Tampereen kaupungin väkiluku kasvoi, ja lisäalueiden hankkiminen tuli jälleen ajankohtaiseksi.

Tampere laajeni itään kaupungin omin toimin ja länteen spontaanina rakennustoimintana. 1930-luvun lopulla kaupungin ympäröi "esikaupunkien vyö". Esikaupunkien rakentaminen kauemmaksi kaupungin keskustasta tuli mahdolliseksi uusien liikennevälineiden keksimisen myötä. 1920-luvuilla polkupyöriä ostettiin jo työläisperheisiin, ja samoihin aikoihin Tampereen esikaupunkeihin porhalsi uusi keksintö, onnikka. Esikaupungeissa linja-autot pyrkivät eteenpäin kelirikkoaikoinakin kapeine renkaineen ja heikkotehoisine moottoreineen.

Kaupungin rakenne (kartta kirjassa käytetystä aluejaosta)

Kaupunki jakautui vuosina 1918-1940 viiteen erityyppiseen alueeseen: kantakaupunkiin, uuteen kantakaupunkiin, laitakaupunkiin, esikaupunkiin ja reuna-alueisiin.

Kantakaupunkiin voidaan katsoa kuuluneen II kaupunginosa, Nalkala (III) ja Kaakinmaa (VI), Tähän alueeseen liittyi olennaisesti myös 1900-luvun alkupuolella kaavoitettu Pyynikin kaupunginosa (VII). Näiden alueiden asumistaso ja -väljyys olivat kaupunginosien varallisuuden vuoksi suhteellisen korkeita, vaikka rakennuskanta olikin paikoin iäkästä. Pyynikillä asumismukavuudet olivat kaupungin huipputasoa. Näissä kaupunginosissa työttömyys ja keuhkotaudin esiintyminen jäi suhteellisen vähäiseksi.

Uuteen kantakaupunkiin voidaan katsoa kuuluneen Kyttälän kaupunginosat (XI ja XII) ja Ratina (XIII). Vanhan Kyttälän maine oli poispyyhkäisty jo 1890- ja 1900-luvulla, jolloin alue kaavoitettiin ja rakennettiin. Kansalaissodan aikana pahoin vaurioitunut alue rakennettiin osittain uudelleen ja se edusti kivitaloineen varsinkin 1920-luvulla asuntomukavuuksiltaan kaupungin moderneinta aluetta. 1930-luvun lopulla uusi kantakaupunki laajeni junaradan itäpuolelle uuden Puolimatkankadun tunnelin myötä Tullin alueelle (XVII). Varallisuus ja asumistaso olivat näissä kaupunginosissa selvästi korkeampia kuin kaupungissa yleensä. Työttömyys ja keuhkotautisten määrä oli suhteellisen matala.

Hämeenkatuun ja tietyin varauksin 1930-luvun lopulla myös Puolimatkankatuun rajautuneet kaupunginosat olivat kaupungin suhteellisesti varakkaampien ihmisten asuinalueita. Hämeenkatu oli myös sen aikaisen kaupungin kaupan ydinalue ja liikenteen pääväylä. Tonttihinnat olivat selvästi korkeampia kuin muualla kaupungissa. Pyynikin kaupunginosa on poikkeus säännöstä: alue profiloitui varakkaiden huvilakaupunginosaksi ja Pyynikintori ympäristöineen kaupungin nousevan keskiluokan asuinpaikaksi.

Laitakaupunki muodostui vanhoista työläisasuntoalueista. Näihin alueisiin voidaan lukea Finlaysonin tehtaan ympärille rakentunut I kaupunginosa, hieman kauempana lännessä sijainnut Amuri (IV ja V kaupunginosa) ja itäpuolella Tampereen Rauta- ja Pellavatehtaan läheisyydessä sijainneet Armonkallio (IX) ja Juhannuskylä (X). Rautatien takana samankaltainen alue jatkui Tammelana (XIV-XVI kaupunginosat). Laitakaupunki oli teollisuustyöväestön asuma-aluetta. Amurissa ja Tammelassa sijaitsi runsaasti eri tehtaiden - erityisesti Finlaysonin ja Tampellan - rakennuttamia asuintaloja. Edellä mainituista syistä kaupunginosissa asuneet ihmiset eivät olleet erityisen varakkaita.

Tehtaiden välittömässä läheisyydessä sijainneilla I kaupunginosan, Armonkallion ja Juhannuskylän alueilla oli rakennemuutos käynnissä. Ne olivat vähitellen muuttumassa työläiskaupunginosista varakkaamman väestön asuinpaikoiksi. Näillä alueilla asui taloudellisen mittarein suhteellisen hyvin toimeentulevia työläisiä. Ilmeisesti sama ilmiö näkyi myös muihin työläiskaupunginosiin verrattuna vähäisempänä työttömyytenä ja harvinaisempana keuhkotautina.

Esikaupungit syntyivät omakotiliikkeen tuloksena, kun Tampereelle rakennettiin sekä työläisten itsensä että tehtaiden ja kaupungin toimesta puutarhaesikaupunkeina tunnettuja alueita. Tällaisia olivat Viinikan (1914), Lapin (1914), Petsamon (1920), Nekalan (1923) ja Härmälän (1925) esikaupungit. Lisäksi kaupungin rajojen sisäpuolella sijaitsi enemmän tai vähemmän vapaasti rakentuneita alueita kuten Vuohenoja, Rantaperkiö ja Järvensivu. Väkirikas Pispala liitettiin kaupunkiin vasta vuonna 1937. Yleisesti ottaen esikaupungeille oli ominaista kaupungin yleistä tasoa alempi varallisuus, ahtaampi asuminen, korkeampi työttömyys ja suhteellisen suuri keuhkotautisten määrä.

Reuna-alueet olivat paljolti tehdas- ja varastoaluetta. Niillä ei juuri ollut kaavoitettua asutusta. Tällaisia kaupunginosia olivat Särkänniemi ja Santalahti (VIII), Kaleva ja Hatanpää (XVIII-XX). Kalevanharjusta ja Hatanpäästä osa oli sairaala-aluetta, jossa asui väliaikaisesti potilaita ja heidän hoitajiaan. Pyhäjärven ja Näsijärven rannoilla olivat myös Tampereen satamat ja uimarannat. Messukylän maantien varressa sijaitsi alun perin venäläistä sotaväkeä varten rakennettu ja 1918 vankileirinä käytetty vanha kasarmialue, jossa ihmiset asuivat 1920- ja 1930-luvuilla parakeissa. Kaupungin reunalle majoittuneet ihmiset asuivatkin sangen huonoissa ja väliaikaisissa olosuhteissa, ja heidän keskuudessaan tunnettiin työttömyys ja keuhkotauti erityisen hyvin.

Arvoja ja asenteita

Tampere oli aina vuoteen 1918 saakka tehtailijoiden ja kauppiaiden johtama kaupunki. Yleisen ja yhtäläisen kunnallisen äänioikeuden myötä työväestö otti 1920-luvulla kaupungin asiat hoitaakseen. Tämä ei suinkaan tarkoittanut sitä, ettei tehtailijoilla ja suurkauppiailla omine etujärjestöineen olisi enää ollut sananvaltaa kaupungissa. Aikakauden oikealta puhaltavasta poliittisesta viimasta huolimatta työläisten asema kaupungissa oli kuitenkin vuosina 1920-1940 aivan jotain muuta kuin ennen vuotta 1918.

Tamperelaiset rakensivat vanhasta teollisuuskaupungista maailmansotien välisenä aikana modernin teollisuuskaupungin. Rakennustyö tapahtui vasemmiston, erityisesti suuremman vasemmistoryhmän sosiaalidemokraattien näkemysten mukaisesti ja johdolla. Sosiaalidemokraatit olivat valtuuston suurin ryhmä ja kaksi kolmesta kaupunginjohtajasta 1930-luvulla kuului sosialidemokraattiseen puolueeseen. Yksi oli puoluekannaltaan kokoomuslainen.

Politiikassa oikeiston varallisuuteen perustuneista autonomian ajan "kukkarovaaleista" periytynyt suhtautuminen julkisiin investointeihin lieventyi valtasuhteiden muutoksen vuoksi jo 1920-luvulla. Oikeisto harasi monia uudistuksia vastaan vielä 1920-luvun alussa peläten niiden aiheuttavan heille ylimääräisiä kustannuksia lisääntyneiden verorasitusten muodossa. Kaupungin johtavien virkamiesten näkemykset myötäilivät monesti oikeistoa, joskin heiltä löytyi usein omakin mielipide, joka oli varsin lähellä sosiaalidemokraattien käsitystä. Sosiaalidemokraatit ja kommunistit pyrkivät ajamaan äänestäjäkuntansa, työväestön etua.

1930-luvun laman aikana oikeisto pyrki vähentämään kaikenlaisia kustannuksia, mutta köyhäinhoitomenot ja työttömyystyöt nostivat jonkin verran kaupungin budjetin kokoa. Toisaalta monet kaupungin investoinnit saatiin lamasta johtuen hyvin halvalla: työvoima ja tarvikkeet olivat paljon halvempia kuin nousukauden aikana. Tässä mielessä sosiaalidemokraattista talouspolitiikkaa voi Tampereella pitää jossain määrin "keynesiläisenä", kun oikeiston tarkan markan politiikka asettui enemmänkin uusliberalistisena pidettyyn lokeroon. Taloudellisen tilanteen kohennuttua 1930-luvulla sosiaalidemokraattien ja oikeiston käsitykset kaupungin kehityksen suunnasta lähentyivät. Sama lähentyminen tapahtui kaupungin virkamiesten ja johtavien sosiaalidemokraattien taholla.