Torstaina 9.3.2006
Katri Riikonen
Kuva: Kinotar
Lasten ohjaamisen yksi haaste on lauman pitäminen koossa kuvassa.
– Lapsilla on uskomaton kyky heittäytyä. Lapselta puuttuu itsekontrolli. Pieni eläytyy täysillä keksittyyn maailmaan.
Elokuvaohjaajat Susanna Helke ja Virpi Suutari luonnehtivat lasten ohjaamisen välittömyyttä. Tekijäkaksikko työskenteli lasten kanssa viime vuoden lopulla ilmestyneessä elokuvassaan Pitkin tietä pieni lapsi. Dokumentti kuvaa suomalaisten ja maahanmuuttajalasten ystävyyttä heidän yhteisten leikkiensä kautta.
– Somalialaisten tyttöjen kohdalla oli tosin aluksi vaikeuksia luontevuuden kanssa. He vilkuilivat jatkuvasti kameraan. Heille kuvassa oleminen oli kulttuurinen tabu, Helke muistaa.
Tekijäparille oli haaste löytää projektinsa kohde. Maahanmuuttajalasten suojelevia vanhempia ja sukulaisia oli vaikea taivutella suostuvaisiksi.
– Aina tuli joku lasten setä jostain ja pisti pelin poikki.
Oikeat lapset löytyivät ihmeellisen sattuman kautta. Helke ja Suutari ajelivat kevättalvella pitkin Kehä kolmosta, kun Vantaan Vaaralassa heidän silmiinsä osui lapsikatras tarpomassa lumihangessa tienpientareella. Näky kosketti. Se oli siinä. Naiset kaartoivat Esson pihaan ja juoksivat lasten perään metsään. Vanhempien vakuuttaminen oli työläämpää.
– Ollaan löydetty teidän lapset tuolta huoltoaseman pihasta. Kuulostaa syystäkin epäilyttävältä, Suutari tokaisee.
Kuvausluvan heltiämisessä suuri merkitys oli kulttuuritulkilla, joka tulkkasi tekijöiden tarkoitusperät somalilasten vanhemmille ymmärrettäviksi.
– Lasten ohjaamisessa on hyvin tärkeää, että lasten verensokeri ei laske liian alas, tietää itsekin kolmen lapsen äiti Suutari.
Viereisessä hampurilaisravintolassa herkuteltiin hamppareilla useaan otteeseen kuvausten aikana. Ohjaamisessa on myös tärkeää antaa hyvin konkreettisia ohjeita. Ei mitään liian henkevää tai yleistä.
Vaikeinta lasten ohjaamisessa on, kun lapsi tekee täydelliset tenät ja alkaa kiljua uhmakkaasti: "Mä en haluu, mä en haluu" Tässä tapauksessa kyse oli hyvin pienestä asiasta. Piti saada kuva, jossa lapsi kulkee kouluun koulureppu selässä. Lapsi kuitenkin kieltäytyi laittamasta reppua selkään, koska se oli likainen ja vähän repsotti. Hän tunki sen takin alle, jolloin se oli yksi epämääräinen möykky.
– Sitten sitä käydään sellaista panttivankineuvottelua. Se on hyvin hiuksen hienoa ja veitsen terällä, ettei menetetä neuvotteluyhteyttä kokonaan, Helke kuvaa. Ja tauot kuvaamisessa käyvät kalliiksi: joka hetki palaa euroja. Siispä on joskus turvautuminen lahjontaan.
– Oisko sulla mielessä mitään lelua, jonka tuosta lähikaupasta haluaisit? Helke tunnustaa tiedustelleensa.
Kohtaus saatiin lopulta purkkiin viereisestä K-marketista luvatun mieleisen lelukännykän avulla.
Susanna Helke huomauttaa, että dokumentaarissa ei sananmukaisesti ohjata, vaan heitetään ajatuksia ja sysätään liikkeelle tapahtumaketjuja. 12-vuotias Julian hahmo oli tärkeä tilanteiden rakentaja. Elokuva onkin tavallaan hänen kauttaan ohjattu.
– Julia muisti tarkasti herkullisia arjen pieniä absurdeja yksityiskohtia, esimerkiksi kuinka postiluukun raosta kurkistivat pienet silmät, kun hän haki kaveria pihalle.
Paras lopputulos syntyy, kun lapsi ei ole tietoinen itsestään kameran edessä. Helke tajusi jälkeenpäin:
– Tein virheen, kun kauheasti kehuin Juliaa kuvausten edetessä. Ei ole hyvä tulla tietoiseksi siitä, että tekee jotakin hyvin. Kauneus, hätkähdyttävyys, on tietynlaisessa epävarmuudessa.
Tekemisen palkintona syntyy elokuva (FN 8.3.2006)
Päivitetty 08.03.2006 kello 19.30
