Torstaina 9.3.2006
Aino Holma
Seitsenvuotiaana odotin sunnuntaita enemmän kuin karkkipäivää. Silloin kokoontui kaupungin keskustan suuressa samettipenkkisessä elokuvateatterissa lasten elokuvakerho.
Vatsanpohjassa tuntui perhosia jo menomatkalla. Sisällä teatterissa odottavan sähköistä tunnelmaa tehosti unenomainen pehmeä hämärä.
Napotimme parhaan ystäväni kanssa vakiopaikoillamme teatterin etuosassa vierekkäin. Olimme oppineet, että paikalle lastensa mukana saapuneet vanhemmat istuvat aina taaempana. Edessä emme joutuneet kurkottelemaan pitkäniskaisten ja pulisevien isien ja äitien takaa ja saimme rauhassa asettaa jalkamme etummaisen penkin käsinojaväleihin.
Punasaappaiden ja pikkuoravien aikana asettelimme mehupullot ja äitien tekemät voileivät sopivasti käden ulottuville ja valuimme puolimakuulle pehmeissä tuoleissa.
Parasta jännitystä tarjosivat jokaisen pikkutytön sankari Ronja Ryövärintytär ja hurja Taru Sormusten Herrasta. Silti myös Melukylän lapset ja hervottomat Kiljuset saivat jakamattoman huomiomme. Monesti jälkeenpäin olen muistellut luonnonsuojeluaiheista valaista kertovaa animaatiota sekä eriskummallista pähkinävoitarinaa, jossa paha professori käytti lapsityövoimaa. Ja voi kuinka monta hyvää elokuvaa näinkään käsittelevän erilaisuuden hyväksymistä. Haastavat aiheet antoivat tunteen, että meihin luotettiin yleisönä.
Lasten elokuvakerhossa sisälläni kasvoi elokuvia kohtaan rakkaus, joka ei ole sen koommin laantunut.
Päivitetty 08.03.2006 kello 15.45
