Festival News 2005 - Tampereen 35. elokuvajuhlien verkkolehti

Sunnuntaina 13.3.2005

Laatuelokuva ei kulu katselusta

Janne Latvamäki

Raimo Siliuksen mukaan tämänvuotisilla elokuvajuhlilla nähdään lyhytelokuvien ja laatudokumenttien lisäksi erittäin korkeatasoista animaatiota. Kuva: Janne Latvamäki.

Tampereen elokuvajuhlien pitkäaikainen ohjelmistosuunnittelija Raimo Silius eli Rake tunnetaan kaupungin ehkä intohimoisimpana elokuvaharrastajana. Ja kuten voi olettaa, festivaalielokuvia työkseen katsova ja lukemattomia muitakin filmejä elämänsä aikana nähnyt Silius muistaa kirkkaasti, miten kaikki aikoinaan lähti liikkeelle.

– Varhaisimmat elokuvamuistoni sijoittuvat oikeastaan jo 1950-luvun alkupuolelle, jolloin näin Edvin Laineen ohjaaman Prinsessa Ruususen sekä vanhat Disney-klassikot Elävä luonto ja Katoava preeria, Silius muistelee.

Vaikka elokuvafriikkinä tunnettu Silius on jo yksistään tämänvuotisten elokuvajuhlien alla ehättänyt käydä läpi kolmisensataa lyhytelokuvaa, hän ei yleensä ylpeile nähtyjen filmien määrällä.

– Oli sitten friikki tai harrastaja, niin ihan jokaista elokuvaa ei tarvitse katsoa. Elämä on liian lyhyt huonojen elokuvien katseluun, Silius kiteyttää.

Oli miten oli, vuosituhannen vaihteessa hän näki kolmen vuoden jakson aikana kaikki 2 000 kotimaista, elokuvajuhlille lähetettyä dokumentti- ja lyhytelokuvaa.

Elokuvaharrastus ei kuitenkaan ole Siliuksen koko elämä, vaan sydäntä lähellä on aina ollut myös pitkäaikainen teatteriharrastus.

– Jos tarkkoja ollaan, minua ei voi luokitella sataprosenttiseksi filmifriikiksi, hän heittää.

”Ohjaaja signeeraa elokuvan”

Elokuvaharrastuksensa alkuaikoina Silius katseli hartaasti etenkin espanjalaisohjaaja Luis Buñuelin tuotoksia. Buñuel oli tunnettu paitsi rikkaasta mielikuvituksestaan, myös tiiviistä yhteistyöstään surrealisti Salvador Dalin kanssa.

– Siinä oli äärimmäisellä mielikuvituksella varustettu ohjaaja. Vaikka kuinka yrittäisi, miehen töitä ei pysty lokeroimaan mihinkään tiettyyn lajityyppiin, Silius miettii.

Silius oli jo melko varhaisessa vaiheessa luopunut ajatuksesta, jonka mukaan näyttelijä tekisi elokuvan.

– En ole enää aikoihin arvottanut filmejä näyttelijän vaan ohjaajan perusteella. Ohjaajahan on juuri se, joka sen elokuvan signeeraa.

– Mutta onhan se toisaalta niinkin, että hyvä ja karismaattinen näyttelijä saattaa ehkä pelastaa huononkin elokuvan, hän tarkentaa.

Uusi aalto yllätti erilaisuudellaan

Tyylisuunnista Siliukseen on ehkä eniten vedonnut 1960-luvulla alkanut ranskalaisen elokuvan uusi aalto, josta löytyy myös oma ehdoton suosikki.

– Genrelle ominaisessa kerronnassa ja kuvakielessä on jotain erilaista. Huomaa heti, ettei kyse ole perinteisestä juonielokuvasta.

Siliuksen listalla kaikkien aikojen paras lyhytelokuva on niin ikään ranskalainen.

– Ehdoton ykkönen on François Truffaut’n Jules ja Jim, jonka olen nähnyt ainakin toistakymmentä kertaa. Enkä vieläkään ole kyllästynyt, Silius hehkuttaa.

Hänen mielestään laatuelokuvan voi katsoa kerta toisensa jälkeen, ilman että filmi kärsii minkäänlaista inflaatiota.

– On kuitenkin sääli, ettei monia filmejä saa kuin korkeintaan Helsingissä sijaitsevasta Suomen Elokuva-arkistosta, hän harmittelee.

Kunniamaininnan saavat myös François Truffaut’n 400 kepposta sekä Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon. Elokuvajuhlien kovaan kärkeen kuuluvat Siliuksen listalla muun muassa Pirjo Honkasalon Melancholian 3 huonetta sekä Santiago Álvarezin 79 kevättä.

”Älykäs huumori kiven alla”

Vaikka filkkareilla on kyse nimenomaan lyhyestä elokuvasta, Siliuksen mielestä pituus ei ole lyhytelokuvaa arvostellessa se ratkaisevin tekijä.

– Puoli tuntia kestävä lyhäri voi olla hieno elämys, mutta viiden minuutin pätkä voi kaikessa kuivuudessaan tuntua kolme kertaa pitemmältä.

Suomalainen elokuva on vuosikymmenten varrella muuttunut merkittävästi. Siliuksella on asiasta varsin selkeä mielipide.

– Tekninen puoli on hallussa, mutta juoneen pitäisi panostaa enemmän. Onhan suomalaiselokuvan kulmakivenä aina ollut käsikirjoitus, Silius muistuttaa.

Siliuksen mukaan Suomesta löytyy useita maailmanluokan kuvaajia, äänittäjiä ja leikkaajia, mutta käsikirjoitus on usein se, mikä ontuu.

– Kun rahat on saatu, tehdään häthätää jonkinlainen käsikirjoitus, eikä ajatella asiaa sen enempää. Tosin improvisaatiollakin voi tehdä elokuvia ja löysyyttäkin saa olla, mutta idean pitää joka tapauksessa kantaa.

Se, mitä Silius oikeastaan eniten kaipaisi suomalaiselokuvaan, on rehti ja reilu huumori.

– Olemme toivoneet filkkaripläjäykseenkin filmejä, joissa olisi hyvää, älykästä huumoria, mutta ei. Ei sitten millään. Tuntuu siltä, ettei hyvää ja älykästä huumoria enää edes olisikaan kotimaisessa elokuvassa.

– Ei sen nyt mitään rillumarei-touhuakaan tarvitse olla.

Lue lisää

Suomifilmiä ja raittiusvalistusta (FN 13.3.2005)

Päivitetty 18.03.2005 kello 12.21

Festival News 2005
sunnuntaina 13.3.2005

Kolumnit