Eräskin elokuvailta

Eletään vuotta 1994. Olen 16-vuotias. Vietän paljon aikaa parhaan ystäväni kanssa, ja me kaksi jaamme keskenämme kaikki ilot ja surut. Yhdessä tapaamme myös ensirakkautemme. Kaksi poikaa, jotka ovat meitä noin viisi vuotta vanhempia, vaikuttavat kiinnostavilta. He ovat niin ikään parhaita kavereita ja viettävät kaiken aikansa yhdessä. Siitä lähtien me neljä liikummekin varsin usein porukassa.

Ehkä ensimmäiset viralliset treffit sovitaan klassisesti elokuvateatteriin. Sopimista edeltää pieni kädenvääntö siitä, mitä mentäisiin katsomaan. Pojat eivät missään nimessä halua mennä katsomaan mitään rakkaustarinaa. Meille tytöille elokuva on oikeastaan sivuseikka, mutta periaatteesta vastustamme kuitenkin Alastonta asetta. Kompromissina päädymme katsomaan Schindlerin listaa, joka on vielä kaiken lisäksi sopivan pitkäkin.

Pojilla on jo ajokortit, ja toinen heistä omistaa autonkin. Luonnollisesti he tulevat siis hakemaan meitä, kun matkaa elokuviin on noin kymmenen kilometriä. Olemme perillä ajoissa. Kävellessämme kaverini kanssa parkkipaikalta teatteriin kymmenisen metriä poikien jäljessä huomaan ihastukseni paidan olevan niin ryppyinen kuin kauluspaidan nyt on ylipäätään mahdollista olla. Hihittelemme ja supattelemme paidasta, mutta emme kerro pojille mitään. Olipahan ainakin paita vaihdettu.

Oletettavastikaan emme ole ihan elokuvan ominta kohdeyleisöä, ja teatterissa istuu jonkin verran myös vanhempia ihmisiä. Yritän olla aikuinen ja katsoa elokuvaa asiallisen kiinnostuneena, mutta jostain syystä en oikein pysty keskittymään. Käsi luikertelee takkien alta käteeni, ja kun kolmas tunti alkaa, hikoilevat kädet vetävät jo viidettä erää sormikoukkua.

Elokuvasta en muista juuri mitään, mutta kaiken muun tuosta illasta muistan sitäkin paremmin. Pitäisi ehkä katsoa Schindlerin lista vielä joskus uudestaan.