Kansallinen mieli

Huonon muistini mukaan en ikinä lapsena käynyt katsomassa kotimaisia elokuvia teatterissa. Ensimmäinen telkkariruutua isompi suomalainen kokopitkä tuli eteeni 19-vuotiaana. Olin töissä Belgiassa ja ilmeisesti Suomi-kaipuu oli jo niin voimakas, että halusin ehdottomasti käydä katsomassa Kaurismäen Kauas pilvet karkaa. Toisaalta olin lukenut elokuvan hyviä arvosteluja ja elokuva kiinnosti ilman nostalgiaakin.

Kaurismäki täytti salin. Istuin yksin keskirivissä keskipaikalla. Ympärilläni puhuttiin lähinnä ranskaa. Suomea en yllättäen kuullut ollenkaan. Yllätys se oli siksi, että Brysselissä eri kieliä on aina runsaasti ja ranska tuntui joskus olevan melkein vähemmistökieli.

Elokuva alkaa ja iskelmämusiikki soi. Karut maisemat vetävät suupielet ylös. Alan miettiä, mitä yleisö luulee tietävänsä Suomesta elokuvan nähtyään. Ainakin sen, että Suomessa ei ole rakennettu tai ainakaan remontoitu 1970-luvun jälkeen, tai jos on, sisustussuunnittelija on venäläinen. Itse ihastelin selkeää kokonaisuutta ja päähenkilöiden rasvaisia hiuksia.

Pikkuhiljaa tajusin olevani outo. Elokuvaa katsottiin belgialaissilmin kovin vakavasti. Elokuvan hienostunut ironia meni kuin helmet sioille. Kun kaikki menee huonosti, minä hymähdän. Belgit vakavoituvat miettimään elämisen vaikeutta. Kun kaikki menee päin persettä, purskahdan nauruun. Belgit pyyhkivät kyyneliä silmäkulmistaan.

Kaikista pahin on kohtaus, missä päähenkilö kaatuu naulakkoon kuultuaan ettei saakaan töitä, koska on puolikuuro. En voinut pidätellä nauruani. Se oli tragikomiikkaa parhaimmillaan. Sitä syntyi myös saliin. Sain oikealta puolen pahan mulkaisun. Sen jälkeen yritin hillitä itseäni. Ymmärsin ettei suomalaista elokuvaa sovi katsoa suomalaissilmin. Ainakaan ulkomailla. Elokuvan päätyttyä minun oli pakko pyytää anteeksi vierustoveriltani suomalaiskansalliseen tyyliin: "Anteeksi, mutta olen suomalainen."