Festival News 2009 - Tampereen 39. elokuvajuhlien verkkolehti

Viilaaminen ja lavastaminen ovat dokumentin teossa arkipäivää


Tia Yliskylä

Dokumenttielokuvaa pidetään totuuden torvena, vaikka todellisuudessa kohtauksia saatetaan uusia tai osittain lavastaa.

Kasvokuva Visa Koiso-Kanttilasta.

Visa Koiso-Kanttilan mielestä dokumentti voi olla ystävyyssuhteeseen verrattavaa vuorovaikutusta.

– Dokumenttielokuva on luovaa todellisuuden tulkintaa. Se on ennen kaikkea tekijänsä näkemys kuvaamastaan todellisuudesta ja aina subjektiivinen teos, dokumenttiohjaaja Visa Koiso-Kanttila määrittelee.

Hän kuvasi Meaning of life -elokuvaa vuosina 2000 ja 2001 New Yorkissa.

Ohjaaja voi pyytää päähenkilöitä keskustelemaan tietystä aiheesta. Dokumenttielokuva on Koiso-Kanttilan mukaan ystävyyssuhteeseen verrattavissa olevaa vuorovaikutusta.

– Helposti käy niin, että ohjaaja toimii vähintään päähenkilön keskustelukumppanina. Jos kamera on väärässä paikassa väärään aikaan, voi päähenkilöä pyytää toistamaan jonkin tapahtuman.

– Mielestäni lavastamista on se, jos laitamme päähenkilöt tekemään asioita, jotka ovat heille epäluonnollisia.

Antti Tuomikoski lippalakki päässä ulkokuvauksissa.

Dokumentti on Antti Tuomikosken mielestä aina tekijänsä tulkintaa.

Antti Tuomikoski kuvasi korpitilan isäntää ja lehmiä elokuvaansa Melko kallista paskaa. Tuomikosken mukaan dokumenttielokuvaan ei kuulu objektiivisuus.

– Se on aina tekijän tulkintaa, johon omat arvostukset vaikuttavat. Mikkipuomin ja kameran läsnäolo ei voi olla vaikuttamatta ihmisiin.

Tapahtumiin vaikuttaminen ja kohtausten uudelleen lavastaminen on tekijän ratkaistavissa. Tuomikoski pyrki havainnoivaan henkilökuvaan, eli päähenkilöä seurattiin pitkälti hänen omilla ehdoillaan. Toisin sanoen Tuomikoski ja kuvaaja juoksivat kuvattavan kintereillä. Siitä huolimatta meheviä kohtauksia meni sivu suun. Päähenkilö onnistui muuttamaan maalta Helsinkiin ilman, että Tuomikoski tiesi asiasta.

– Tuli semmoinen olo, että miksi en juuri silloin sattunut soittamaan hänelle. Tai että miksei hän voinut laittaa minulle tekstiviestiä, jotta olisin päässyt kuvaamaan muuton.


Liinu Grönlundille dokumentin käsite on hyvin vapaa. Souvenir-elokuvaansa hän kuvasi omia isovanhempiaan.

Grönlund kutsuu filmiä kokeelliseksi dokumentiksi, koska käyttää siinä sellaista tarinankerrontaa, joka jättää katsojalle paljon tulkinnanvaraa. Grönlundin mielestä kohtauksia voi toistaa ilman, että todellisuusarvo kärsii.

– Ei tarvitse ajatella niin vanhanaikaisesti, että kaikki tapahtuu ainutkertaisesti.

Päivitetty 11.03.2009 kello 10.27