värilogo

Radio- ja televisio-opin kosketus alkoi 60-luvulla


    – Tehtäviin kuului hankkia ja toimittaa uutisia sekä lukea ne ruudussa. Nykypäivän ilmaisuilla kuvattuna se oli "pätkätyötä" ja edellytyksenä "moniosaamista"... Sanomalehtityöstä tekeminen poikkesi vain siten, että uutistekstit eivät päätyneet latomoon vaan ne luettiin tv-kameran edessä, kirjoittaa Mikko Anttikoski, joka seuraavassa tekstissä kertoo siitä, miten televisiotyön opiskelu ja opetus alkoi Tampereella.

Viestinnän kehityksen käänteet kokemushorisontissani ovat olleet rajuja ja niissä 1960 -luvun loppupuolella alkanut poliittinen murros vaihtui 1980 luvulla teknologiseksi. Opintojeni aloitus ja ensimmäisten työvuosieni jälkeinen jatko osuivat vielä hiljaiseen, mutta jo pinnan alla tihentyvään historialliseen tapahtumaketjuun.

Toimittajien koulutus alkoi 1925, siis vuotta aiemmin kuin Suomen Yleisradion toiminta. Voi kysyä, oliko sanomalehden toimittajalla ja radiotoimittajalla tuolloin ammatillisia kosketuskohtia. Mutta 1970-luvun alkupuolella yhteys koulutuksen kehittelyssä oli tiivis ja sitä ohjailivat poliittisesti aktiivinen opiskelijaliike ja alan ay-väki. Välinerajat ylittävät työn ja koulutuksen yhteiset linjat alkoivat muotoutua sitä mukaa kun ns. uusi tekniikka, tietotekniikan kehitys romutti tekniikan ja toimituksellisen ammattilaisuuden raja-aitoja. Alettiin puhua ammatillisesta moniosaamisesta ja toimittajakoulutusta ryhdyttiin kehittämään ”ylivälineelliseksi”.

Radio- ja televisiotoimintaan perehdyttävää koulutusta aloiteltiin Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa, nykyisessä Tampereen yliopistossa, samoihin aikoihin televisiotoiminnan vakiintumisen kanssa. Alan luennot ja harjoitukset ”sijoittuivat” sanomalehtioppiin, jonka nimi muuttui jo vuoden 1961 lopulla lehdistö- ja tiedotusopiksi (tiedotusoppiin kuului radio- ja televisioalan koulutus). Ja Yleisradio vahvisti ja monipuolisti yhteistyötään sinä aikana, jolloin radio- ja televisio-opin opetusta kehitettiin omana opintolinjanaan.

Ensimmäinen läsnäolo

Uudessa korkeakoulurakennuksessa Tampereella syksyllä 1960 aloittelevan opiskelijan mielikuva ammatista oli siihen mennessä sanomalehdentoimittajan työstä kertyneiden havaintojen varassa.

Alaa tiedekunnassa opiskelevia ja opetusjaostossa ammattitutkintoon tähtääviä yhdistivät yhteiset käytännön kurssit kuten idea- ja reportaasikokeet. Niissä lehtori Pentti Salmelin ja harjoitusmestarit johdattivat ”todellisuuden” haltuunottoon, sisältöjen hahmottamiseen, näkökulmien muodostamiseen, tekstin tekemiseen. Ne ”läpivalaisivat” opiskelijan kykyä seurata ja sisäistää tietoa. Haastattelun, artikkelin tai reportaasin työstäminen lyhyellä ajoituksella pakko-ohjasi tiedonhankintaa päivittäisen uutistyön rytmiin.

Tekniikan asettamat ehdot omassa kokemuspiirissäni olivat muuttuneet varsin vähän, vain autoilutaidon verran, 1940-luvun lopulta, jolloin (alue)toimittaja saapui paikkakunnalle, nosti pyöränsä linja-auton peräkoukusta ja nousi satulaan kamera olalla. Kesätoimittajana 1961 Vaasa-lehdessä (nyk. Pohjalainen.) puhelinkierto iltaisin maaseudulle kulki ”valtion kautta” eli jokainen kaupungin ulkopuolelle menevä puhelu tilattiin valtion keskuksesta ja osa aluetoimittajien sekä avustajien ”ajattomista” tai vähemmän kiireellisistä jutuista tuli kirjepostina. Eikä konekirjoitusarkilta lyijylejeerinkiladelmaksi kulkevan prosessin ikuisuutta voinut epäillä.

Suomen Television vakituiset lähetykset olivat alkaneet 1958, mutta suomalaisia televisio-ohjelmia ei Pohjanmaalla vielä nähty. Sen sijaan jotkut katselivat jo Ruotsin televisiota.

Maaseudun ja suuren maailman vastakohtaisuus näkyi ja kuului ”printtihuoneen” ovella. Siellä kaukokirjoittimet takoivat metrikaupalla uutistoimistojen tietoa kotimaan (STT) ja maailman tapahtumista (Reuter). Ulkomaanuutisten käsittely iltavuorossa miellytti. Työkaluina olivat oma ymmärrys päivän teemoista sekä sakset ja liimapullo. ”Ymmärrystä” rakensi varmasti idea- ja reportaasikokeista selviämiseen tarvittu lehtien seuranta. Suomalaisen yhteiskunnan rakenteiden ja todellisuuden ymmärtämiseen parhaan tuen taisi alussa tarjota Yhteiskuntaopin tentistä selviytyminen. Se oli opiskelujen jatkamisen edellytys ja tenttiä sai yrittää kolme kertaa.

Tulevia sanomalehtialan ammattilaisia alettiin perehdyttää sähköisiin välineisiin, ja se oli ensisijaisesti yleisradiotietoutta. Perehdyttämisen aloitti ohjelmajohtaja Jussi Koskiluoma kevätlukukaudella 1961 ja teki lähtemättömän vaikutuksen ”perinteisenä” luennoitsijana. Koskiluoman tapana oli asettaa taskukello eteensä pöydälle, katsoa yleisöään ja aloittaa: ”Hyvät naiset ja herrat”, laskea katseensa papereihinsa ja sitä juurikaan sieltä nostamatta vuodattaa tasaisella äänellä yleisradiotietoutta, kunnes 45 minuuttia oli kulunut. Ohjelmajohtaja Ville Zilliacuksen ensimmäisen televisiokurssin keskeinen anti oli, että töihin Suomen Televisioon pääsystä ei kannata haaveilla vielä moniin vuosiin. Suomen Television ohjelmaosastolla työskenteli silloin 91 henkilöä. (vuoden 1961 lopussa heitä oli 133).

Näkemys tuntui uskottavalta. Olihan televisiovastaanotin vielä melkoinen harvinaisuus. Itse olin nähnyt televisiokuvaa ensimmäisen kerran Turussa sotilaskodissa talvella 1960. Television näkyvyysalue kattoi silloin Lounais- ja Etelä-Suomea linjalla Pori–Tampere–Mäntyharju–Kotka. Vuoden 1960 päättyessä vastaanottimia (tv-lupia) oli 92.524.

Kevätlukukaudella 1962 alkoi Niilo Ihamäen ensimmäinen radiokurssi, joka tutustutti käytännön työhön ja sen ongelmiin. Sain harjoitustyökseni tehdä reportaasin Tampereen silloin uudesta uimahallista. Paikalla oli Yleisradion ääniauto ja teknikko. Ennakkovalmistelun vajavaisuus kouraisi, kun käteeni tuli elämäni ensimmäisen kerran mikrofoni ja sen saatteeksi suunnattoman pitkästi johtoa. Kaksisuuntaisen yhteyden puute lähetystekniikkaan teki olon orvoksi ja toiminnan kömpelöksi siinä määrin, että olin vakuuttunut ettei minusta ainakaan radiotoimittajaa tule.

Televisiotyön opetus antoi vielä odottaa itseään ja olihan välineen taivalkin vielä lyhyt verrattuna radion jo 35 -vuotiseen historiaan. Televisio oli tuolloin Sisä-Suomessa lähes eksoottinen, mutta sen näkyvyysalueen laajentuminen loi perustaa suosion kasvulle. Vuonna 1962 tv -lupia oli jo 335.990. Olin silloin toista kesää toimitusharjoittelijana, nyt Kuopiossa Savo -lehdessä. Suomen Television näkyvyysalue oli vuoden 1961 loppuun mennessä laajentunut Lapualle ja Kuopioon saakka. Pääsin toisen kerran näkemään tv-ohjelmaa.

Syksyllä elämäntilanteeni Tampereella muuttui tuloksellisen työnhaun kautta. Tamvisio käynnisti paikallisuutisia. Etsi toimittajaa. Tehtäviin kuului hankkia ja toimittaa uutisia sekä lukea ne ruudussa. Nykypäivän ilmaisuilla kuvattuna se oli ”pätkätyötä” ja edellytyksenä ”moniosaamista”. Toimittajalla ”piti olla” ajokortti, tuli taitaa valokuvausta, konekirjoitusta ja osata samanaikaisesti puhelimessa puhumista ja koneella kirjoittamista. Sanomalehtityöstä, siis ”oikeasta toimitustyöstä” tekeminen poikkesi vain siten, että uutistekstit eivät päätyneet latomoon vaan luettiin tv-kameran edessä.

Näkyvyysalueen paikallislehdet ja puhelinluettelo olivat Tampereen kaupunginvaltuuston esityslistojen ohella tärkeimmät tietolähteet. Lähimpiä tapahtumia valokuvasin ja kehitin itse filmit. Silloista uutta televisiotekniikkaa oli dianegatiivin kääntäminen lähetyksessä positiiviksi. Äänen taltiointiin oli mahdollisuus työläästi kuljetettavalla magnetofonilla. Filmi, siis elävä kuva (16 mm filmi) ei tullut kysymykseenkään. Filmit näet kehitettiin Helsingissä ja niiden piti käydä elokuvasensuurin kautta. Kuvanauhoituslaitteita oli käytettävissä vain Suomen Televisiolla, joten työn tuloksesta ja omasta tv-esiintymisestä ei voinut tehdä mitään havaintoja. Käytännön televisiotyön opiskelu oli käynnistynyt.

Kolmas kesätoimittajakausi sijoittui odottamattomasti Aamulehden urheiluosastoon ja se toi työnkuvaan mukaan uutta tekniikkaa. Merkittävistä urheilutapahtumista USA:ssa, jotka ajoittuivat suomalaiseen yöaikaan, tehtiin joskus varhain aamulla sanelukoneelle lyhyitä uutisia, jotka olivat saatavissa puhelimitse.

Toistaiseksi voimassa oleva työsopimus Tamvisioon syntyi syksyllä 1963. Se merkitsi sekä opiskelujen hidastumista että tietoista ”uranvalintaa”. Tein seminaariesitelmän Suomen Television uutisten kuvituksesta ja yksi haastateltavista lähteistäni oli silloinen televisiouutisten päällikkö Erkki Raatikainen. Tamvision ohjelmat alkoivat näkyä Tesvision ohjelmien ohella TES -verkossa myös Helsingissä ja Turussa.

Helsinkiläistä vaikutusta

Kun Yleisradio osti suomalaisen televisiotoiminnan uranuurtajan Tesvision 24.1.1964 joutui Tamvisio, Tesvision yhteistyökumppani vaikeuksiin ja viimeksi taloon tulleiden työsuhteet purettiin ensimmäisinä. Kun puolestaan Helsingissä monet ”alkuperäiset” tesvisiolaiset olivat jo siirtyneet Suomen Televisioon, kokosi ohjelmapäällikkö Karl Ehder joukkoja uusissa oloissa jatkavaan Tesvisioon (nimeä käytettiin kevääseen 1965 saakka) ja kutsui töihin. Samaan aikaan vallinneiden elokuva-alan suhdanteiden myötä ”uuden” Tesvision toimitukseen päätyi myös elokuvaohjaaja Mikko Niskanen.

Pari ensimmäistä työvuotta kouli suorien lähetysten tv-ohjaukseen ja filmityöhön. Filmityön tehokkaimpia ”peruskursseja” olivat Niskasen kanssa tehdyt kuvausmatkat hänen omimmalle alueelleen Keski-Suomeen.

Radion apulaisjohtaja Helge Miettunen nimitettiin samoihin aikoihin Tesvision ”ylimenokauden” johtajaksi ja Yhteiskunnallisen Korkeakoulun dosentiksi. Noin vuotta myöhemmin ( 9.2.1965) Yleisradion hallitus päätti keskittää yhtiön koulutustoiminnan ja nimitti Miettusen oman toimensa ohella myös Yleisradion koulutustoiminnan esimieheksi. Ja Miettunen puolestaan rekrytoi Niskasen Yleisradion koulutustoimistoon.

Koulutustoiminta oli alunperin teknisen jaoston hallussa. Aiemmin siellä olivat ehtineet jo olla tutkimustyötä tekemässä Osmo A. Wiio ja Kaarle Nordenstreng, yhteisenä nimittäjänään psykolingvistiikka. Yhteiseen prosessiin heidät ja Miettusen vei sitten vuosikymmen lopulla ehdokkuus tiedotusopin professorin virkaan.

Uutta ulottuvuutta muutosten aikaan toi Yleisradion organisaatiouudistus ja ensimmäinen johdon politisoitumisvaihe. Se toi pääjohtajaksi Eino S. Revon. Hän perusti johtajakautensa alussa pitkän tähtäyksen suunnitteluosaston, PTS -elimen. Sitä oli pohjustettu kartoittamalla eri yliopistojen ja Yleisradion ohjelmapoliittisen tutkimuksen yhteistoimintamahdollisuuksia. Tässä, toukokuussa 1965 perustetussa ja alustavaa kartoitusta tehneessä ryhmässä olivat mukana Tampereelta professorit Raino Vehmas, Yrjö Littunen ja Väinö Heikkinen. Puheenjohtajana toimi Helge Miettunen. Häntä ei kuitenkaan mainita enää vuotta myöhemmin Yleisradion toimintakertomuksessa työryhmään osallistuneiden joukossa. Sen sijaan sihteerinä toimineen Kaarle Nordenstrengin työ hankkeessa jatkui.

Tämä kaikki merkitsi yleisradiolaisten opiskelumahdollisuuksien vilkasta kehittämistä. Ja samalla myös Yleisradion koulutustoiminnan ja Tampereen yliopiston yhteistyön aloittamista. Helsingissä työskentelevät radio-, tv- ja elokuvatyöntekijät saattoivat suorittaa yliopiston opintovaatimuksia vastaavia kursseja. Luennot ja tentit pidettiin elokuvateatteri Meranon tiloissa, siitä käsite Meranon yliopisto.

Yleisradion koulutustoimistossa ilmoittautuneet saivat Tampereen yliopiston opintokirjat leimalla ”Radio- ja TV-kurssi.” Esimerkiksi syksyn 1965 kurssiohjelma oli tekstattu opintokirjaan:

    Koskiluoma: Toimittajan asema,
    Miettunen: Kommunikaation peruskurssi,
    Saarenheimo: Käsikirjat,
    Friberg: Uutistekniikka,
    Salmi: Ohj.toiminnan eri sektorit ja
    H. Lewing: TV II.

Kun Tesvisiosta ylimenokauden jälkeen muodostetun TV2:n muuttaessa Tampereelle 1966 jotkut kokivat joutuvansa, minä pääseväni lähtemään Helsingistä. Opintoja olin ehtinyt hieman herätellä ”Meranon yliopistossa” ennen muuttoa.

Toinen läsnäolo

Aika syksystä 1964 syksyyn 1967 näyttää - opintokirjan mukaan - jääneen muodollisten opiskelujen osalta köyhäksi. Hämäräksi on myönnettävä myös käsitys ”Meranon yliopiston” aikaisesta oppiaineen kehityksestä Tampereella. Tv-ohjauksesta sekä filmidokumenttien ja -reportaasien tekemisestä oli muodostunut elämän koko sisältö.

Kierto kuvausmatkoilla jatkui edelleen, mutta tukikohtana oli Tampere. Niinpä silloin jo Tampereen yliopistoksi muuttuneen YKK:n opetushenkilöstöön rekrytoidut sanomalehtiopin kurssitoverit Erkki Teikari ja Pertti Tiihonen muistuttelivat tilaisuuden tullen opintojeni tilasta.

Tiedotusoppi eli radio- ja tv-linja oli rakenteilla. Käsitykseni mukaan sitä ei olisi syntynyt ilman Raino Vehmaksen ja Helge Miettusen kiinteää yhteistyötä. Radion lisäksi nyt myös television puolelle oli saatu opetusta. Oli varsin luonnollista, että yhteistyö yliopiston ja Yleisradion välillä oli sen perustana.<7p>

Koulutuksessa ja opiskelussa käytäntö oli ”learning by doing” silloin, kun tekemisen tuntumaan pääsi. Välineistöä oli vain Yleisradiolla ja niinpä käytännöllinen välineoppi vahvistui siinä määrin valmentajia ja välineistön käyttömahdollisuuksia oli saatavilla.

Televisiotyön opettajaksi Miettunen ja Vehmas olivat löytäneet elokuvaohjaaja Heimo Palanderin. Hän oli aloittanut elokuvatyön Suomen Filmiteollisuudessa jo 1944 ja työskennellyt sittemmin myös Mainos-TV:ssa ohjaajana. Sieltä hän siirtyi 1964 Tesvision (TV2) palvelukseen ja muutti myöhemmin Tampereelle.

Palander hoiti Miettusen avustajana lehtorin tehtäviä kolmen vuoden ajan. Myöhemmin minulle on selvinnyt, että hän oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että minua ”painostettiin” suorittamaan opiskelut loppuun jotta saisin tehtävään vaadittavan pätevyyden.

Helge Miettusen esittäminen ajatusten tuella käynnistyi lopulta gradun teko. Aiheen hahmotus alkukeskusteluna sekä hänen toimimisensa gradun ensimmäisenä tarkastajana olivat itse asiassa ainoa opiskeluun liittyvä yhteys Miettuseen.

Siitä on kuitenkin pysyvästi jäänyt mieleen kytemään television kuva- ja ääni-ilmaisun rakenteiden teknisten ja kognitiivisten tekijöiden suhteiden pohdiskelu. Termi ”kognitiivinen” ei ollut vielä käytössä, puhuttiin mielikuvista. Työn rinnalla, tai ehkä pikemminkin alla, pitkittyneiden opintojen jälkeen olin keväällä 1968 kuitenkin ensimmäinen radio- ja tv-linjalta valmistunut.

Varsinkin radion puolella ohjelmatyön koulutuksessa käytännön harjoitukset olivat olleet jo jonkin aikaa vahvasti kiinni Yleisradion toiminnassa. Kun siirryin syksyllä 1968 televisiotoimittajan tehtävistä radio- ja televisio-opin lehtoriksi, minulla oli mahdollisuus TV2:n ohjelmajohdon tukemana tuottaa vuosittain joitakin ohjelmia opiskelijoiden kanssa kurssitöinä. Näissä harjoituksissa mukana olleet ovat sittemmin lähes kaikki sijoittuneet työhön Yleisradion tv-tuotantoon. Yliopistolla televisiotyön studioharjoitukset perustuivat vaatimattomasta alusta saakka yhteistyöhön puheopin laitoksen kanssa jo siksikin, että lehtori Timo Leinolla oli käytettävissä kamera ja kuvanauhuri. Näillä laitteilla tekivät mm. Mikko Alatalo ja Harri Rinne ensimmäiset tv-kokeilunsa.

Parin vuoden aikana saatiin yhteistyössä pystytetyksi kahden kameran ja mikserin järjestelmä. Tosin kuvanauhalla leikkauskohtaa vielä lähes puolen vuoden ajan korosti melkoinen ”räpsy”.

Oppirakenteen vääntöä

Helge Miettunen oli ensimmäinen elokuvan alalta väitellyt (Johdatus elokuvan estetiikkaan, Helsingin yliopisto helmikuun 2. päivä 1949) ja vuonna 1966 ilmestyi Miettusen Radio- ja Tv-opin perusteet. Se oli monen opiskelun sekä itseopiskelun tuki. Kaikille se ei kelvannut.

Välineoppi ja ohjelmateoria olivat avainsanoja radio- ja tv-linjan luomisessa. Miksi lähes viisi vuotta kehitteillä ollut hanke sitten epäonnistui? Oliko vain alkanut aika, jolloin ”estetiikka oli kirosana.” Estetiikan suunnalta avattuna kommunikaatiopsykologialla ei ehkä ollut ilmatilaa.

Ehkä henkilösuhteet olivat (poliittisestikin) sopimattomat. Eihän Miettusesta suinkaan ensimmäistä eikä viimeistä ”matkalaukkuprofessoria” olisi tullut, mutta ”helsinkiläisyyskin” oli hänelle rasite.

Hallinnonuudistus, professorinviran täyttö ja yleiseurooppalainen yliopistovallankumous muodostivat 1960-luvun lopussa jossain määrin ahdistavan ilmapiirin.

Parin vuoden kuluttua olemiseni väärässä paikassa oli ilmeisen molemminpuolinen kokemus ”demokraattiselle” laitosneuvostolle ja minulle. Ilmaisu tutkimusalueena ei ollut ajanmukainen: Puheoppi oli toisaalla ja esimerkiksi tv-väkivalta ohjelmissa luovutettiin psykologeille. Sanoman vaikutustutkimus ei kiinnittynyt ilmaisurakenteisiin. Lähettäjän vaikuttimet ja tiedon välitykseen liittyvät luokkakantaiset valtasuhteet nousivat tärkeimmiksi. Ohjelmateorian henki näytti kumpuavan marxilaisuudesta.

Sain myös huomata, että poliittisesti arveluttavan tuntuinen aihe tarkoitti yhtä kuin kiinnostamaton. Aloin näet valtio-opin kansainvälisen politiikan linjan seminaarityönä selvitellä Tshekkoslovakian miehityksen vaikutusta OIRT:n ohjelmavaihtoon. Nousussa ollut tsekkiläisten televisio-ohjelmien osuus kääntyi laskuun ja 1968 jälkeen Itä-Saksan ohjelmisto oli saanut vaihtosuhteissa kärkipaikan.

Kun Yleisradion koulutustoimintaa ja sen henkilöstöä organisoitiin uudelleen, tarjoutui helmikuussa 1972 mahdollisuus siirtyä ohjelmahenkilöstön koulutustehtäviin. Lähtiäisiksi jäi erikoinen muistikuva. Ryömimme professori Kaarle Nordenstrengin kanssa yliopiston perustassa arvioimassa tiloja keskusstudion rakentamiselle. Siis tieteelliseen työhön kouluttamisen rinnalle varattiin sittenkin edellytykset myös käytännön työn opettamiselle ja oppimiselle.

Käytännön työhön on sittemmin kolmen vuosikymmenen aikana rakennettu ja purettu ammatillisten reviirien ja toimenkuvien raja-aitoja. Purkamiseen ovat ratkaisevasti vaikuttaneet tekniikan kehitys ja talouden vaatimukset. Television ”pioneerikauden” päätyttyä toimittajalta evättiin mahdollisuus itse kuvata ja leikata ohjelmaansa. ”Uuden tekniikan” aikakaudella toimittajalla saattaa olla nyt velvollisuus valmistaa samasta aiheesta juttu radio- ja televisiokanavalle ja mahdollisesti vielä versio tietoverkkoon.

Mikko Anttikoski

Ohjelma 6.10.2006

Seminaari klo 11 - 13

Toimittajakoulutuksen sisältö ja tavoitteet

Päiväjuhla klo 14 – 16

Muistaen eteenpäin

Kierros nykyisyyteen

Uudet tilat ja koulutus esittäytyvät

Illanvietto

Kaikissa meissä asuu pieni toimittaja


Ilmoittautumiset

Päivitetty