Luovuus ja ongelmakeskeinen oppiminen


Tässä jaksossa pohditaan oppimisen tieto- ja ongelmakeskeisyyttä ja miten luovuus näkyy ongelmakeskeisyydessä ja tarkastellaan arvioinnin osuutta luovuuden tukemisessa.


Rajatut tiedot vai avoimet ongelmat?

Ongelmanratkaisu on käsitteenä ehkä vähän liian jäykkä ja juhlallinen, ja ohjaa ajatuksia siihen suuntaan kuin vain suuret, konkreettiset ja selvästi havaittavat "kriisit" olisivat niitä ongelmia, joita pitäisi pyrkiä ratkaisemaan. Suuret kriisit ovat kuitenkin vain jäävuoren huippu - voidaan ajatella, että oppimistilanteessa on aina kysymys jonkinasteisesta "ongelmanratkaisuprosessista". Kaikki oppijat eivät kuitenkaan tietoisesti tunnista ongelman olemassaoloa eivätkä pysty työskentelemään ikään kuin olisivat ongelman "omistajia". 

Oppimisessa on painotettu hyvin paljon tietoa, sen käsittelyä ja prosessointia. Ongelmaherkkyyttä tai ongelmanratkaisua ei kuitenkaan voi pitää vain kognitiivisena, tiedollisena, prosessina, vaan siinä on merkittävästi aina mukana myös tunnetta ja tahtoa. Se kehittää myös keskittymiskykyä ja ajattelua. Yhtä lailla se voi kehittää myös sosiaalisia taitoja, ainakin niissä tapauksissa, joissa ongelmia ratkotaan ryhmässä. 

Aikuisen oppijan oppimistarpeet nousevat yleensä käytännöstä. Muodollinen koulutus ei kuitenkaan etene välttämättä ongelmakeskeisesti, vaan enemmän tai vähemmän keinotekoisesti rajattujen sisältöainesten varassa. Jos oppijan oppimisen taidot ovat kehittymättömät, hän voi "hukata" ongelmansa opetuksen kuluessa. Oppimisesta tulee ulkokohtaista, jolloin oppimistoiminnassa pyritään suoriutumaan ulkoisesti asetetuista tavoitteista. 

Esim. aikuiskasvattajana pitkän päivätyön tehnyt ammattilainen, jolla ei ole pedagogista koulutusta hakeutuu kasvatustieteellisten opintojen pariin. Opiskelun kuluessa ne käytännön tilanteet, joista oppimisen tarve kumpuaa, hukkuvat opintovaatimusten ja -suoritusten alle. Niitä ei osata yhdistää yleiseen, teoreettiseen tietoon, jolloin käytäntö ja teoria eivät kohtaa. 

Oppimistoiminnassa korostuu silloin mekaaninen äly, intellekti, joka kuvastaa niitä suhteellisen pysyviä ajattelun rakenteita ja rutiineita, joita olemme aikaisemmista kokemuksistamme konstruoineet. Pitäytyminen näihin jäykkiin rakenteisiin merkitsee ongelman käsittelyn pysähtymistä - emme päästä mieltämme ja aistejamme vapaasti havaitsemaan asian/ilmiön eri puolia. Emme tällöin anna oivalluskyvylle, intelligenssille, edes mahdollisuuksia.

"Massakoulutuksena" järjestetty muodollinen koulutus ei koskaan voi saavuttaa täydellistä avoimen oppimisen ideaalia. Siitä huolimatta toiset onnistuvat "suljetumminkin" järjestetyissä oppimisympäristöissä ongelma(tai jopa ratkaisu)keskeiseen oppimiseen.

    Oppimisprosessin eteneminen riippuu aika paljon ihmisen 
  • oppimisen taidoista
  • kyvystä positiivisesti kriittiseen ajatteluun
  • kyvystä oman oppimistoimintansa ohjaukseen (reflektio ja metakognitiiviset taidot) 
  • vahvasta "sisäisestä" motivaatiosta sekä 
  • vuorovaikutustaidoista. 

Oppimisen kontekstiksi ei tällöin jää se nimenomainen oppimistilanne, jossa opiskellaan, vaan oppiminen kyetään liittämään siihen ympäristöön ja niihin tilanteisiin, joissa motivaation herättänyt ongelma on alunperin ilmennyt. Oppija on ongelmansa omistaja koko oppimisprosessin ajan ja pystyy hyödyntämään oppimisympäristöään ongelman ratkaisemiseksi.

Ihanteellista tietenkin olisi, jos koulutus voitaisiin ylipäänsä järjestää ongelmakeskeisesti. Tällöin maailman pilkkominen keinotekoisiin oppiaineisiin ja tiedon sirpaleisiin unohdetaan ja pyritään kohtaamaan ilmiöt aidosti tai aidon tuntuisesti unohtamatta niiden kompleksisuutta. Tämä ajatus edustaa myös konstruktivistisen oppimisnäkemyksen käsitystä oppimisympäristöistä. 


Luovuus ongelma/ratkaisukeskeisessä oppimisessa

Monessa yhteydessä puhutaan luovasta ongelmanratkaisusta ikäänkuin kyseessä olisi erottamaton sanapari, jossa luovuus tarvitsee kaverikseen ennalta määritellyn ongelman tai päinvastoin ongelmaa ei voida ratkaista ilman luovan toiminnan näkyvää prosessointia.

Koska luovassa toiminnassa tulos ei ole pääteltävissä etukäteen, ei luova ihminen välttämättä tiedä, mitä hän etsii. Luovaa toimintaa ei siksi voi kokonaisuudessaan pitää jonkin ennalta määritellyn ongelman ratkaisemisena; itse asiassa tiukasti rajattu ongelma saattaa ehkäistä luovaa ajattelua toimimasta vapaasti. 

Yksilöiden välillä on eroja siinä, kuinka he reagoivat samassa tilanteessa. Jokin asia voi tehdä toiset ihmiset kykenemättömiksi, kun taas toiset voivat tulkita sen haasteeksi tai mahdollisuudeksi. Ongelmat eivät siis ole myötäsyntyisiä, vaan enemmänkin yksilöllisen konstruoinnin tuloksia jossakin tietyssä tilanteessa. 

Myös oppimistilanteissa voidaan havaita eroja oppijoiden välillä, toiset ottavat oppimisen haasteena ja suuntautuvat tietoisesti ratkaisukeskeisesti, toiset saattavat jopa taantua ja heittäytyä kokonaan ulkoisen ohjauksen varaan. Ongelman "omistajuus" merkitsee emotionaalista osallistumista oppimisprosessiin. Niin ongelman löytäminen, luovuus kuin ongelman ratkaisukin sisältävät tunnetta. Jäykkyys ja "taantuminen" voi olla sidottua siihen pelkoon, joka nousee, kun ollaan tekemisessä tuntemattomien asioiden kanssa. Erityisesti se voi liittyä epäonnistumisen ja kritiikin pelkoon, jotka molemmat ilmenevät nimenomaan ihmisten keskinäisissä vuorovaikutustilanteissa. 


Arviointi luovan oppimisen tukemisessa

Luovuus on luonnollinen potentiaali, joka kuitenkin aikuistuessa pikku hiljaa hiipuu. Tämä hiipuminen alkaa siinä vaiheessa, kun yksilö alkaa tekemisissään vastata ulkopuolisiin odotuksiin. Esim. lapsen luovuus voidaan sammuttaa epäsuoralla ja hienovaraisella palkitsemisella - kukapa meistä ei kehuja kaipaisi. Ulkoiset tavoitteet ja käytösmallit ohjaavat kuitenkin niin lapsia kuin aikuisiakin toimimaan niin kuin "pitäisi", eli sopeutumaan vallitsevaan tilanteeseen. 

Palkitsemisen ja luovuuden suhde ei ole yksiselitteinen, toisaalta ihminen tarvitsee palautetta toimistaan, toisaalta palaute voi estää häntä toimimasta luovasti. Minkälainen arviointi olisi sellaista, että tukisi luovuutta? Arvioinnin kohteena ja tavoitteena pitäisi olla oppijan itsenäisen toiminnan kehittymisen tukeminen ja itsetuntemuksen lisääminen. Oppijakeskeinen ja oppijan itsearviointi todennäköisesti antavat paremmat mahdollisuudet oppijan omien hyvien ja huonojen puolien tiedostamiseen. Hän saattaa kuitenkin tarvita apua ja ohjausta oppiakseen hyödyntämään saamansa tiedon.

Menestymisen tarve ja stressi estävät luovaa toimintaa. Tarvitaan sosiaalisen ympäristön luovaa rohkeutta ja uskoa oppijan itsenäiseen, omaehtoiseen opiskeluun ja avoimeen, luovaa toimintaa tukevaan oppimisympäristöön


Lähteet


Päivitetty 31.12.2002/Päivi Mäkinen