Arvioinnin menetelmiä



Kuulustelut

Perinteinen ulkoisen arvioinnin mittari on ollut (ja on edelleenkin) kirjallinen kuulustelu eli tentti. Tentti on tyypillinen esimerkki summatiivisesta loppuarvioinnista, jossa näkyy vain jäävuoren huippu tietyissä olosuhteissa. Tämä tarkoittaa sitä, että opettaja ei voi tietää, minkälaisen prosessin opiskelija on käynyt läpi valmistautuessaan tenttiin. Toisaalta tentti on myös hyvin tilanneriippuvainen - avoimen yliopiston tenttitilaisuudet järjestetään tiettyinä päivinä, tietyssä paikassa ennaltamäärättynä kellonlyömällä. Opiskelija tulee tilaisuuteen, vaikka ajankohta ei olisikaan hänen "biorytmillensä" sopiva - toki hänellä on mahdollisuus uusintaan jonakin toisena tenttipäivänä.

Käytännössä tentit voidaan jakaa opintojaksojen lähiopetukseen kiinteästi liittyviksi luentokuulusteluiksi ja itsenäiseen työskentelyyn perustuviksi kirjatenteiksi. Kirjatentit saattavat joskus edellyttää joltisenkin muhkeitten kirjapakettien lukemista. Jotta oppimistyössä olisi mitään tolkkua, kannattaa jo luku-urakkaa aloittaessaan miettiä, onko syytä lukea pikkutarkasti ulkoa vai suurpiirteisesti kokonaisuuksia hahmotellen, tai jotenkin tältä väliltä. Luentokuulustelut liittyvät sisällöllisesti läpikäytyyn opintojaksoon, ja siihen valmistautumista on edeltänyt vuorovaikutus arvioijana toimivan opettajan kanssa, joten tentin "mittasuhteet" on helpommin hallittavissa. Ei sillä, etteikö luentokuulusteluihinkin liittyisi yleensä kirjallisuuteen perehtymistä.

Tenttimistä on viime vuosien aikana moitittu vanhanaikaisiksi jäänteiksi. Ei todellakaan voi sanoa, että tenttitilaisuudet olisivat kovin "avoimia". Itse tentti osana oppimisprosessia ei kuitenkaan välttämättä ansaitse kaikkea sitä kritiikkiä, jota siihen on kohdistettu. Tentissä selviää kyllä aika helposti, kuinka jäsentyneesti opitut asiat ovat mieleen rakentuneet, vai ovatko ollenkaan. Yleensä asia valkenee niin tentin arvioijalle kuin opiskelijalle itselleenkin. Omasta oppimisestaan epävarman opiskelijan kohdalla voidaan tietenkin kysyä, onko kylmä numero ilmoitustaulun seinällä riittävä palaute ja kertooko se, miten kannattaa edetä. 

Tentin voi joissain tapauksissa suorittaa myös suullisesti. Suullinen tentti vapauttaa kynän ja kumin kahleista, mutta edellyttää kirjallisen kuulustelun kaltaista nopeata prosessointia ja ajatusten esittämistä. Mahdollisuudet henkilökohtaiseen palautteeseen ovat toki kirjallista kuulustelua paremmat. Käytännössä suullisia tenttejä järjestetään aika vähän, monesti ne ovatkin oppijan ja opettajan keskinäisen sopimuksen tulosta.

On monia tapoja, joilla tenttimistä voidaan muuttaa enemmän oppijakeskeisemmäksi tai joilla voidaan hälventää tenttimisen tulkitsemista "ulkoluvun kontrollointitapahtumaksi". Näistä erityisesti ryhmätentit, joissa opiskelijat vastaavat annettuihin tehtäviin pienryhmissä, korostavat oppimisen sosiaalista luonnetta: ryhmän oppiminen voi parhaimmillaan tuottaa paljon enemmän kuin mihin ryhmän jäsenet yksilöinä samassa tilanteessa pystyisivät. Toisessa tapauksessa tentti voisi olla tilaisuus, johon voi ottaa materiaalin mukaansa. Silloin lähteisiin sisältyvät tiedot, eli ne sisällöt, jotka kirjoittajat ovat jo prosessoineet, eivät olisi "uudelleenkirjoittamisen" kohteena - vaan materiaalina uusille ajatuksille ja prosesseille. 


Kirjalliset tehtävät

Kirjalliset tehtävät, joita opiskelijat voivat tehdä omassa aikataulussaan yleensä kirjallisten ohjeiden varassa, ovat luonteeltaan tenttejä avoimempia. Tällaisia tehtäviä ovat mm. esseetyyppiset etätehtävät, raportit, muistiot ja suppeat tutkielmat, joita tehdään cum laude -opinnoissa. Ne antavat oppijalle mahdollisuuden työstää tehtäviä, prosessoida omassa tahdissa. Opettaja ei välttämättä ole mukana prosessin eri vaiheissa näkemässä sen edistymistä ja antamassa palautetta, joten siinä mielessä kirjallisten tehtävienkin arviointi on lopputuotoksen arviointia. Arvioitavaksi jätetyn etätehtävän palaute on kuitenkin yleensä monipuolisempi kuin kirjatentin. Siinä arvioinnin kriteerit saattavat olla moniportaisia ja opiskelijan itse tulkittavissa - yleensä palautetta annetaan myös sanallisesti, jolloin opettajalla on mahdollisuus antaa jatkoevästystä tulevia tehtäviä varten. 

Tutkielmien (proseminaarityön, essee-seminaarin tms.) arviointi on yleensä vieläkin vuorovaikutuksellisempaa. Siinä arviointiin osallistuu koko opiskelijaryhmä yhden toimiessa varsinaisena keskustelun herättäjänä, opponenttina, joka tutustuu tutkielmaan etukäteen ja mahdollisesti kirjoittaa siitä kirjallisen arvioinnin. Tutkielman arvioinnissa noudatetaan tieteellisen työskentelyn periaatetta, jossa työn tekijä tuo omat tuotoksensa julkisesti "koeteltavaksi". Arvioinnin ydin on keskustelussa, jossa työn tekijä "puolustaa" omaa työtään ja opponentti esittää kriittisiä kysymyksiä. Itse asiassa onnistuneessa arviointitilanteessa oppimisprosessi jatkuu ja saa uusia ulottuvuuksia usean ihmisen välisestä kanssakäymisestä. Se on hedelmällinen paitsi työn tekijälle, myös muille osapuolille.


Oppimispäiväkirja

Monissa opinnoissa opiskelijoita rohkaistaan kirjoittamaan päiväkirjaa omasta oppimisestaan. Ne eivät kuitenkaan aina saa varauksetonta hyväksyntää opiskelijoilta; kirjoittamista pidetään ylimääräisenä ja aikaa vievänä puuhasteluna muutenkin täydessä kalenterissa. Sitä paitsi, miksi aina pitää kirjoittaa - kaikki eivät ole synnynnäisiä kynäilijöitä. Yliopisto-opiskelussa kirjallisella ilmaisulla on kuitenkin ollut ja on edelleen keskeinen asema. Oppimispäiväkirjan kirjoittaminen on hyvä tapa kehittää valmiuksiaan myös tekstin tuottajana.

Oppimispäiväkirjan sinänsä oivallinen jatkuvan itsearvioinnin idea saattaa hukkua, ellei sen tekemiseen löydy merkitystä. Oppimispäiväkirjan perimmäinen tarkoitus on toimia välineenä oman oppimisen tutkimisessa ja kehittämisessä, yhtenä reflektoinnin ja oman HOPSin päivittämisen välineenä. Se voi sisältää 

  • omien tavoitteiden,
  • toteutusten, 
  • palautteiden ja 
  • uusien tavoitteiden kirjaamisia.
Monesti käytetty tapa on esim. jokaisen luennon jälkeen kirjoitettava lyhyt kuvaus oppimistilanteesta ja omista tuntemuksista tyyliin: 
  • Mitä opin? 
  • Mitä jäi epäselväksi? 
  • Minkälaisia ajatuksia luento herätti? 
  • Mistä pitäisi kysyä tai ottaa selvää? 
  • Jne.
Tilanteesta ja käyttötarkoituksesta riippuen oppimispäiväkirja kirjoitetaan joko vain itselle tai myös muitten luettavaksi. Siitä käytetään myös erilaisia nimityksiä tilanteesta ja tarpeesta riippuen; puhutaan oppimispäiväkirjasta, harjoittelupäiväkirjasta, reflektiopäiväkirjasta. On eri asia kirjoittaa itselleen kuin muille. Jos päiväkirjalla on muitakin lukijoita, siihen ei välttämättä kirjoiteta kaikkia tuntemuksia. Se ei kuitenkaan vähennä päiväkirjan arvoa esim. moniin opintoihin liittyvien harjoittelujaksojen arvioinnin välineenä. Silloin harjoittelupäiväkirja toimii opettajan ja oppijan keskustelun pohjana, yhtenä olennaisena tekijänä oppimisprosessissa. Päiväkirjan ehkä pinnalliset ilmaisut saavat syvyyttä ohjaajan ja oppijan välisessä dialogissa, jota kaikessa muutokseen johtavassa, luovassa toiminnassa, kuten oppimisessakin tarvitaan.

Kirjoittaminen sinänsä saattaa olla jollekulle hankalampaa kuin asioista puhuminen tai muu ilmaisumuoto. Kirjoittaminen voisikin olla vaihtoehtoinen tai vapaaehtoinen työskentelytapa. Pääasia on kuitenkin ajatusten ilmaisu, tuominen julki - muodolla ei ole niin merkitystä. Pelkän puhumisen ongelma on kuitenkin siinä, että jos sitä ei dokumentoi (esim. nauhoita), puheen sisältöön ei pysty tarvittaessa palaamaan. 

Tarinan kirjoittaminen
Tarinat ovat vähemmän tunnettuja ja käytettyjä, mutta kuitenkin kiinnostavia itsearvioinnin välineitä. Oppija voi kirjoittaa tarinaa omasta oppimishistoriastaan oppimisen aikana tai sen jo päätyttyä. Tarinat eivät ole millään muotoa objektiivisia sen enempää kuin "totuudenmukaisiakaan", vaan niiden mieli löytyykin enemmän sosiaalisesta herkkyydestä.
Kirjoittaessaan (miksei myös kertoessaan suullisesti) tarinaansa, ihminen valikoi joitakin tapahtumia mukaan, mutta suuri osa eletyistä kokemuksista jää kertomuksen ulkopuolelle. Valintojen perustana ovat hänen tosina pitämät uskomuksensa (=tiedot), suhteet muihin ihmisiin ja maailmaan yleensäkin.
Arvioinnin näkökulmasta tarina on monesti historiatietoa, tietynlaista perspektiivistä viisautta. Kuitenkin tarinan aikaperspektiivi sisältää niin 
  • menneisyyden (kerrotaan jo koetuista), 
  • nykyisyyden (tulkitaan koettua) ja 
  • tulevaisuuden (arvioidaan vaikutuksia).
Tarinan kirjoittamista voidaan pitää itsenäisenä arvioinnin keinona, mutta yhtälailla esim. oppimispäiväkirja tai portfolio voi pitää sisällään tarinoita.

Portfolio

Portfolio on saanut jalansijaa oppijakeskeisenä arviointimenetelmänä, joka voi toimia myös reflektiivisenä, todellisen muutoksen ja uudistumisen välineenä. Portfoliolla tarkoitetaan sellaista oppijan oppimistehtävien kokoelmaa, joka edustaa monipuolisesti ja tarkoituksenmukaisesti hänen osaamistaan ja jonka oppija on itse valikoinut jonkin opiskelujakson töistä. Siihen sisältyy myös oppimiskontekstin kuvaus, sekä parhaitten töiden ja näiden valintaperusteiden esittely kuin myös koko näytevalikoiman loppuarviointi. Tässä arvioinnissa oppija kuvaa opiskeluprosessiaan ja sen onnistumista, osaamisensa vahvoja puolia ja yleistä edistymistään sekä suunnittelee tulevia tavoitteita...

Portfolion luonne ja sisältö voivat kuitenkin vaihdella toiminnan tarkoituksen mukaan. Se voi olla pelkkä työkansio kaikkine valmiine ja keskeneräisine opintotehtävineen. Tai se voi olla näytekansio, joka voi toimia oppimistulosten arvioinnin ja arvostelunkin välineenä.

Opiskelu- ja arviointivälineenä portfolion sisältö määräytyy toiminnan tarkoituksesta ja kontekstista. Eli siitä ei ole olemassa yhtä oikeaa mallia, vaan se vaihtelee riippuen tarkoituksesta, tekijästä ja tilanteesta. Yleensä ne ovat kuitenkin pitkähkön ajanjakson näytteitä, jotka kertovat oppijan kehitystä ja kasvua, mutta toki niitä voidaan käyttää lyhyemmissäkin rupeamissa.  Portfolio voi olla yksi tapa päivittää oman HOPSin toteutumista.

Konkreettiselta muodoltaan portfolio voi olla esimerkiksi kansio, salkku, laatikko, tietokonelevyke, kuvakokoelma, videokasetti, äänite tai kaikkien näiden yhdistelmä. Keskeisintä ei ole ulkoinen muoto, vaan sen syntymiseen johtava 

  • tuottamis-, 
  • valikointi- ja 
  • arviointiprosessi,
jossa oppija itse käy läpi opiskelujakson tehtävät, arvioi niiden sisältöä ja laatua jakson tavoitteiden ja yhteisesti sovittujen kriteerien samoin kuin omien pyrkimystensä ja arviointiperusteittensa näkökulmasta sekä tekee valintoja ja pohtii valintojensa syitä ja seurauksia. 

Portfolion merkitys on siis enemmän reflektiivisessä, oppimista ja itsetuntemusta syventävässä prosessissa kuin itse kokoelmassa. Siinä korostuu oppijakeskeisyys ja yksilöllisyys - se ottaa huomioon oppijan omat arvostukset ja näkemykset, jotka oppija voi ilmaista töidensä itsearvioinnissa. Toisaalta portfoliossa voidaan hyödyntää myös yhteistyötä; suunnittelussa, tekemisessä ja viimeistelyssä voivat niin opettajat, opiskelutoverit, perheenjäsenet voivat osallistua ohjaavaan ja kannustavaan arviointiin antamalla palautetta. Portfolio soveltuu myös ulkoisen arvioinnin välineeksi esim. arvosanojen tai tutkintojen perustaksi. 

Portfolio voi samalla sekä kuvata opiskeluprosessia että antaa välineen itsearviointiin, koska se sisältää konkreettia ainesta, johon voi palata yhä uudelleen ja uudelleen. Se tarjoaa siis hyvän mahdollisuuden analysointiin ja reflektointiin.  Parhaimmillaan portfolion laatiminen on jatkuva prosessi: ns. perusportfolio voi olla hyvinkin laaja-alainen kuvaus ihmisestä ja sitä voi päivittää jatkuvasti.  Perusportfoliosta voi sitten laatia tarpeen mukaan näyteportfolioita, jotka kuvaavat tarkemmin jotakin tiettyä osaamisaluetta ja sen kehittymistä.


Osaamisanalyysit

Oppijakeskeinen lähestymistapa on tuonut mukanaan monenlaisia enemmän tai vähemmän käytettyjä osaamis- ja itsearviointimalleja, joista toiset ovat nopeita ja yksilökeskeisiä ja toiset enemmän tai vähemmän monivuotisia ja koko organisaation sitoutumista edellyttäviä kehittämisprosesseja, kuten esim. kehittävään työntutkimukseen sisältyvä osaamisanalyysi. Tässä yhteydessä tarkastellaan lyhyesti edellämainittuja nopeita itsearviointimalleja. Kokeile arvioida itseäsi näiden mallien avulla; arvioi näkökulmasta "minä oppijana".
1. Miellekartta
Miellekartta (mind-map) auttaa erittelemään jonkin kokonaisuuden osa-alueita ja suhteita. Miellekartan tekeminen perustuu vapaaseen assosiaatioon, eikä sen tekemisessä etsitä niinkään valmiita rakenteita, vaan pyritään spontaanisti löytämään erilaisia näkökulmia ja tarkastelutapoja asioihin. 


Miellekartassa piirretään/kirjoitetaan paperin keskelle kehystettynä keskeinen teema (esim. minä oppijana) Tästä teemasta lähdetään piirtämään/kirjoittamaan teemaan liittyviä assosiaatioita. Alateemasta voidaan jatkaa aina vain tarkempiin yksityiskohtiin. Graafinen esitystapa pohjautuu puhumisessa ja kirjoittamisessa ominaisesta lineaarisuudesta poiketen vapaisiin mielleyhtymiin.

Ota tyhjä paperi ja kirjoita sen keskelle "minä oppijana". Minkälaisia asioita sinulle tulee mieleen pohtiessasi itseäsi oppijana? Minkälaisia mielleyhtymiä nämä asiat sinussa herättävät? Kirjoita mieleen tulevat asiat omiin "oksiinsa" tai ympyröihinsä ja osoita mielleyhtymäsi viivoin. Älä karsi ja kritikoi ajatuksiasi miellekarttaa tehdessäsi, vaan ole spontaani! Graafisesti miellekartta voi näyttää vaikkapa tällaiselta:

tai tällaiselta: 
2. Käsitekartta
Käsitekarttatekniikan taustalla on ajatus, että mielikuvien ohella käsitteet ovat oppimisen ja ajattelun perusyksikköjä. Käsitekartan tarkoituksena on johonkin asiaan (käsitteeseen) liittyvien merkitysten ja suhteiden selvittäminen graafisesti. Käsitekartta on kuitenkin hierarkkisesti jäsennelty, joten sen tulkinta on yksiselitteisempää kuin miellekartan. Käsitekartassa käytetään myös yhdistäviä sanoja, joilla linkitetään käsitteitä toisiinsa niin, että ne muodostavat kokonaisuuden.


Käsitekartta auttaa meitä tarkistamaan omia olettamuksiamme siitä, missä nyt olemme ja minne tahdomme mennä, samoin se auttaa tarkastelemaan olettamuksiamme ajatustemme, ajattelussamme kohtaamiemme ongelmien ja tapahtumia koskevien odotustemme suhteista.

Ajattele jälleen itseäsi oppijana. Kirjoita luettelo keskeisistä käsitteistä, joita nousee mieleesi. Järjestele listan sanat niin, että kattavimmat ovat kärjessä. Piirrä käsitekartta pystysuunnalle akselille laatikoiden tai ympäröiden käsitteet. Vedä yhdysviivat ja kirjoita suhteen luonnetta esittäviä sanoja yhdistäessäsi eri käsitteitä toisiinsa. Olet nyt saanut aikaiseksi alustavan käsitekartan. Sen laatiminen ei edellytä vielä kriittistä suhtautumista, vaan se kuvaa sinun tietojesi tämänhetkistä rakennetta. Jotta käsitekartta johtaisi oppimiseen ja muutokseen, sitä täytyy tarkastella kriittisesti arvioiden. Muokkaa käsitekarttaa oman kriittisen reflektointisi pohjalta. Tai esittele alustavaa käsitekarttaasi esim. opiskelukumppaneillesi, ja muokkaa siitä käydyn kriittisen keskustelun pohjalta selkeä ja johdonmukainen. Graafisesti käsitekartta voi näyttää esim. tällaiselta:

3. SWOT-analyysi
SWOT-analyysi on alunperin kehitetty liikkeenjohdon kehittämistarpeisiin, mutta on saanut jalansijaa myös muilla käyttöalueilla. Siinä on tarkoitus kirjata ylös itsestä löytämänsä vahvuudet (strengths), heikkoudet (weaknesses), mahdollisuudet (opportunities) ja uhat (threaths). Tämän jälkeen mietitään, miten vahvuuksia voi edelleen vahvistaa, miten heikkouksista voi päästä eroon tai millä niitä voi korvata (sikäli kun se toiminnan kannalta on tarpeen), miten mahdollisuuksista voi tehdä totta tai miten uhkia voi torjua. Aikaperspektiivi muuttuu tästä hetkestä tulevaisuuteen.


Käytännössä SWOT-analyysi toteutetaan kirjoittamalla taulukon vasemmalle puolelle vahvuudet ja mahdollisuudet, oikealle heikkoudet ja uhat. Miten arvioisit itseäsi oppijana SWOT-analyysin avulla?

Minä oppijana

Vahvuuteni:
Heikkouteni:
Mahdollisuuteni:
Uhkani:

3. Pätevyyden inventaario
Tässä mallissa osaamista hahmotetaan kättä kuvaavan pelkistetyn mallin avulla. Osaaminen koostuu viidestä osatekijästä, joita yhdistää kuudes perustekijä.
Osatekijöitä ovat:

Tieto - asiatiedot, teoreettiset lähtökohdat
Taito - kyky käyttää tietoa
Kokemus - tieto ja taito yhistyvät
Suhdeverkot - tietojen ja kokemusten vaihtamiseksi.
Osatekijöitä yhdistävä perustekijä on psyykkinen ja fyysinen energia, joka ilmaisee ihmisen voimanlähteen

Voit kysyä itseltäsi:
  • Mitä osaat? 
  • Mihin pystyt? 
  • Missä olet asiantuntija? 
  • Ketkä ovat tärkeimmät yhteistyökumppanisi? 
  • Mitä haluat saavuttaa? 
  • Mistä saat voimaa? 

Lähteet


Päivitetty 31.12.2002/Päivi Mäkinen